maanantai 7. elokuuta 2017

Suomen metsälappalaiset odottavat oikeutettua tunnustamista

Tuli piipahdettua Savukoskella, Lapin ensimmäisillä metsälappalaispäivillä. Kyseessä oli tapahtuma, josta aiotaan vuosittaista ja vuoroin historiallisen Kemin-Lapin paikkakunnilla pidettävää Suomen metsälappalaisen kulttuurin esiintuloa.
Täytyy sanoa, että jo aloitus oli onnistunut! Väkimäärä, reilut 400 osallistujaa, tapahtuman hyvä henki ja tiedollinen anti yllättivät. Kaikkein sykähdyttävintä oli nähdä nuorten ihmisten, ihan nuorisonkin, mukanaolo. Se jos mikä lupaa, ettei Suomen metsälappalainen kulttuuri ole minnekään hiipumassa. Ja etenkään, kun nykyinen varttunut sukupolvi on ryhtynyt sitä näinkin voimakkaasti elvyttämään.
Metsälappalaisuuden vahvuutena on sen kestävä historiallinen pohja. Nykyiset metsälappalaiset polveutuvat Suomen Lapin alueen vanhimmista tunnetuista alkuperäisasukkaista. Monet asuvat edelleen samoilla asuinseuduilla kuin heidän esipolvensa vuosisatojen ajan. Myös elämäntapa ja perinteiset elinkeinot nojaavat yhä vahvasti satojen vuosien perinteisiin. Toisin kuin mediassakin on koetettu välillä tarkoitushakuisesti kuuluttaa, metsälappalaisuus ei ole Suomesta mihinkään kadonnut vaikka kulttuuriin kuulunut kieli, keminsaame, onkin käytännössä vaihtunut suomeksi.
Savukosken metsälappalaispäivillä Ruotsin metsäsaamelaisista luennoinut ja myös Suomen tilannetta hyvin kuvannut tutkijatohtori Tanja Joona muistutti Suomen ja Ruotsin yhteisestä 300-vuotisesta historiasta, johon osaltaan myös nyky-Suomen lainsäädäntö vieläkin nojaa. Tuolta ajalta ovat myös ne hallinnolliset alueet, lapit, joista nykyisen Suomen alueelle sijoittuvat Kemin-Lappi ja osa Tornion-Lappia. Myös pohjoisessa Ruotsissa ja pohjoisessa Suomessa asuva alkuperäisväestö on Joonan mukaan geneettisesti yhtä ja samaa alueen asuttajakansaa.
Joonan mukaan Ruotsissa metsäsaamelaisuus on tiedostettua ja tunnustettua. Metsäsaamelaisuus koetaan tärkeäksi osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa ja muun muassa metsäsaamelaisten asuinalueella toimiva Uumajan yliopisto sen huomioi.
Ruotsin metsäsaamelaisten tilanne on ollut paljolti sama kuin meillä Suomessa mitä kielen menetykseen ja myös muuhun valtakulttuurin puristukseen tulee. Iso ja positiivisempi ero löytyykin siinä, että Ruotsissa metsäsaamelaiset tunnustetaan virallisesti omaksi kansanryhmäkseen.
Miksei näin voi tapahtua myös Suomessa?
Tanja Joona muistutti, että tosiasiassa Suomi on tunnustanut metsälappalaiset säätäessään saamelaisista perustuslaissaan. Saamelaiskäräjälaissa, jossa muun muassa määritellään saamelaisuus, todetaan kuinka saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena ja ”että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa”.
Toisin sanoen, metsälappalaisuus, tai synonyymina metsäsaamelaisuus, on Suomessa lakitasoilla tunnustettu, mutta valtion käytännön sovelluksiin tuo tunnustus ei ole ulottunut. Ja vain siksi, että vihamielisenä suodattimina tuossa soveltamisessa on toiminut ja saanut liikaa jalansijaa kapeasti johdettu saamelaishallinto.
On syytä vakavasti kysyä olisiko nyt jo aika valtion suunnalta ottaa laki käteen ja samalla tarkastella sitäkin mihin valtion saamelaiskulttuurille ja –hallinnolle suunnatut miljoonat oikein jakautuvat. Metsälappalaisille ja kovin niukasti Inarin kalastajalappalaisillekin tuota lain suomaa asemaa ja mammonaa on liiennyt.
Onko valtio todella niin hampaaton tai saamaton, ettei se pysty nykyisellä lainsäädännöllä yhdistämään Suomen eri saamelaiskulttuureja yhteisen pöydän ja hallinnon ympärille? Savukoskellakin nousi keskusteluissa esille tuo kysymys ja samalla pohdiskelu siitä, pitääkö Suomeen määrittää kaksi erillistä saamelaisten alkuperäiskansaa.
Toivottavasti metsälappalaisten statuksen virallistamisessa nyt edetään sinnikkäästi maaliin.

Jk. Savukosken tapahtumassa tulin kokeneeksi positiivisuuden ohessa myös myötähäpeää kun seurasin paikalle saapuneen muutaman ”riukutohtorin” puuhailuja ja tilaisuuden aikana tekemiä Facebook-päivityksiä. Niissä paistoi alaspäin katsominen ja suoranainen häijyys, jonka korokkeena tuntui olevan henkilön asemoituminen valtasaamelaisuuden verkaan. Myös häntä tykkäilleet kommentoijat osoittivat samanlaista asennetta, jota voitaisiin väittää rasistiseksi.
Ehkä metsälappalaisten näytteillä olleet lapintakit ja muut käsityöt eivät olleet yhtä dekoratiivisia tai aitosaamelaisuuden merkillä leimattuja kuin kymmeniä vuosia valtion tuella askarrelleilla kulttuuripoliiseilla. Aitoutta ja etenkin tähän päivään ulottuvaa elettyä historiaa niihin moniin kuitenkin liittyi.

Toivottavasti se aitous ja se historia pysyvät metsäsaamelaisuuden mukana jatkossakin – ja on tärkeämpää kuin lakin korkeus.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Metsähallitus linjaa tehoporotalouden turvaamisen luonnon monimuotoisuuden ja -suojelun edelle?

Kilpisjärven biologisen aseman pitkäaikainen johtaja Antero Järvinen ilmaisi äskettäin Helsingin Sanomissa (HS 16.7.2017) huolensa Suomen vanhimman luonnonsuojelualueen, Mallan luonnonpuiston tuhoamisesta.
Otsikolla ”Suomi on tuhoamassa vanhimman luonnonsuojelu­alueensa” Järvinen tökkää kipeästi, mutta mielestäni täysin oikeutetusti suomalaisen luonnon hoitajien, ympäristöministeriön ja Metsähallituksen omaatuntoa – sikäli kun sitä on mistä tökkiä. Ehkäpä pistoksen saisivat Järvisen kirjoituksesta tuntea myös milloin mistäkin asiasta elämöineet luontojärjestöt. Sikäli kun niistäkään enää löytyy ymmärrystä ja rohkeutta puuttua tähän perunkirjoitukseen.
Järvinen kirjoittaa:
”Samaan aikaan kun Suomi juhlistaa satavuotista itsenäistä taivaltaan perustamalla Hossaan uuden kansallispuiston, se on toisaalla tuhoamassa vanhinta luonnonsuojelualuettaan, jo vuonna 1916 perustettua Mallan luonnonpuistoa Kilpisjärvellä. Kyseessä on kaiken kukkuraksi kansallispuistoa tarkemmin suojeltu, tieteelliselle tutkimukselle pyhitetty luonnonpuisto.
Metsähallitus puiston haltijana on suhtautunut hyvin kriittisesti lähes kaikkiin Mallan luontoa vähänkin muuttaviin hankkeisiin. Yhden erikoisen poikkeuksen se kuitenkin tekee vuodesta toiseen: se sallii tuhatpäisen porokarjan rajoittamattoman laidunnuksen pienessä puistossa läpi kesän siitäkin huolimatta, että puiston säännöissä porojen pääsy puistoon on kielletty.
Tutkijat eivät saa poimia puistosta edes yhtä jääleinikkiä, eivätkä maamme johtavat luontokuvaajat saa kuvata niitä. Sen sijaan porot saavat syödä leinikit ja muut harvinaiset tunturikasvit.
Jääleinikkiä esiintyy Suomessa vain Kilpisjärven seudulla. Iso-Mallalla oli aikoinaan maamme upein jääleinikkikasvusto. Kahdessa vuosikymmenessä luvaton ja ylimitoitettu porolaidunnus on hävittänyt jokseenkin kaikki leinikit ja muun kasviloiston.
Saamelaisten harjoittama porojen liikalaidunnus koskee Mallan luonnonpuiston lisäksi koko Käsivarren paliskuntaa, mutta poroilta rauhoitetulla Mallalla rikos luontoa vastaan on ollut räikeintä. Miksi Metsähallitus ja ympäristöministeriö sallivat tämän laittomuuden, miksi ympäristöjärjestöt eivät ole laittaneet tikkua ristiin puiston pelastamiseksi ja miksi porosaamelaiset kohtelevat kotiseutunsa luontoa niin säälimättömästi?”
Ja mitä vastaakaan (HS 20.7.2017) Metsähallituksen luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen:
”Mallan alue rauhoitettiin vuonna 1916, jolloin Oulun kuvernöörin päätöksellä kiellettiin kaikki ihmistoiminta alueella. Poronhoidosta ei tuolloin mainittu mitään erikseen.
Vuonna 1938 perustettiin Mallan luonnonpuisto vuoden 1923 luonnonsuojelulain mukaisena yleisenä suojelualueena. Vanhoissa säädöksissä mainitaan, että poronhoito voi jatkua siellä, missä se on ollut ennenkin sallittua. Puiston laajennuksen yhteydessä vuonna 1981 kuitenkin annettiin asetus, jossa poronhoitoa on rajoitettu.
Luonnonpuiston alueella laiduntavien porojen määrä on lisääntynyt 1990-luvulta alkaen. Ilmiön taustalla ovat puistoon kulkemista estävien esteiden puuttuminen ja toisaalta lähiympäristössä lisääntynyt rakentaminen ja liikenne.
Vuonna 2008 Mallan Luonnonpuiston hallinta siirrettiin Metsäntutkimuslaitokselta Metsähallitukselle. Metsähallitus käynnisti alueen hoito- ja käyttösuunnitelman laatimisen. Työn yhtenä tehtävänä oli suunnitella miten porojen laidunnus voidaan estää luonnonpuistossa. Suunnittelun tuloksena Metsähallitus esitti aidan rakentamista suojaamaan puistoa. Saamelaiskäräjät ja Käsivarren paliskunta puolestaan ehdottivat lausunnossaan porovahdin palkkaamista jotta porot eivät liikkuisi Mallalle.
Porolaidunnuksen rajoittaminen alueella on välttämätöntä, kuten ympäristöministeriö lausunnossaan hoito- ja käyttösuunnitelmasta totesi syksyllä 2016.
Porolaidunnuksen rajoittaminen Mallan luonnonpuistossa pyritään ratkaisemaan ensisijaisesti Metsähallituksen sekä Käsivarren paliskunnan ja alueella laiduntavien porojen omistajan kesken sopimalla luonnonpuiston aitaamisesta osittain tai kokonaan tai muulla toimivalla keinolla. Samalla varmistetaan luonnonpuiston luontoarvojen säilyminen.
Laidunnuskiellon yksipuolista toimeenpanoa viranomaistoimin ei pidetä hyvänä menettelytapana, koska on tärkeää sovittaa yhteen alueen historia, luonnonsuojelu ja saamelaiskulttuurin säilyttäminen.
Metsähallitus aloitti paikallisen sopimisen keväällä 2017 yhteistyössä Käsivarren paliskunnan, saamelaiskäräjien, ympäristöministeriön, alueella laiduntavien porojen omistajan sekä Helsingin yliopiston kanssa. Ryhmän puheenjohtajana toimii Lapin liiton suunnittelujohtaja.”
Metsähallitus on siis jahnannut vuosikymmenen Mallan luonnonpuiston isäntänä, sovitellen puiston hoito- ja käyttösuunnitelmaa laidunpulaa potevan tehoporonhoidon intressiin. Ympäristöministeriökin on lausunut asiassa jo (!) vuonna 2016, mutta näyttäisi siis siltä, ettei ”laidunnuskiellon yksipuolista toimeenpanoa viranomaistoimin pidetä hyvänä menettelytapana, koska on tärkeää sovittaa yhteen alueen historia, luonnonsuojelu ja saamelaiskulttuurin säilyttäminen.”
Jyrki Tolonen kirjoittaa luonnonpuiston luontoarvojen säilymisen varmistamisesta, mutta mitään konkretiaa tuohon suuntaan ei hänen kirjoituksestaan ilmene. Sen sijaan hän näyttää olevan tässäkin tapauksessa rähmällään luontoa kulttuurin nimissä säälimättä kaluavan tehoporotalouden intressin edessä.
Metsähallituslaissa Metsähallitukselle säädetyissä yhteiskunnallisissa velvoitteissa (6 §) lukee: ”Luonnonvarojen kestävän hoidon ja käytön olennaisena osana Metsähallituksen on riittävästi otettava huomioon biologisen monimuotoisuuden suojelu ja tarkoituksenmukainen lisääminen metsien, meren ja muiden luonnonvarojen hoidolle, käytölle ja suojelulle asetettujen muiden tavoitteiden kanssa.”
Mitä tarkoittaa riittävästi? Tuskin vähempää kuin ettei luonnon monimuotoisuus ainakaan heikkene, vaikka nykyisessä tilanteessa riittäväksi voitaisi hyvinkin katsoa monimuotoisuuden elvyttäminen, parantaminen.
Metsähallituslain yhteiskunnallisten velvoitteiden säädös jatkuu kuitenkin seuraavasti: ”Metsähallituksen hallinnassa olevien luonnonvarojen hoito, käyttö ja suojelu on sovitettava yhteen saamelaiskäräjistä annetussa laissa (974/1995) tarkoitetulla saamelaisten kotiseutualueella siten, että saamelaisten kulttuurin harjoittamisen edellytykset turvataan, sekä poronhoitolaissa tarkoitetulla poronhoitoalueella siten, että poronhoitolaissa säädetyt velvoitteet täytetään.”
Tämä on lainkohta, joka Metsähallituksen käytännöissä ajaa mennen tullen lainpykälän alussa olevan biologisen monimuotoisuuden riittävän huomioimisen ylitse. Onko näin todella tarkoitettu? Edellyttääkö saamelaisten kulttuurin turvaaminen luonnon peruuttamatonta köyhdyttämistä? Onko Metsähallituksesta nykyisellään lopultakaan Suomen luonnon ja luonnonsuojelualueiden hoitajaksi?
Kysymyksiä riittää ja niitä nousee esiin sitä mukaa kuin Metsähallituksen selityksiä rupeaa pohtimaan. Näyttää siltä, että Metsähallitukselle saamelaiskulttuuri on yhtä kuin suurporonhoito, tehoporotalous. Vai miten se huomioikaan vaikkapa inarinsaamelaisten kalastukseen perustuvan kulttuurin? Vastaukseksi voisi nostaa Metsähallituksen käräjöinnit sen vastustaessa inarisaamelaista pääsemästä nykyaikaisella tavalla perinteiselle kalajärvelleen (poronhoidossa maastoajoneuvot ja helikopterit sisältyvät kulttuuriin). Tai että Metsähallitus pyrkii myymään kasvavassa määrin kalastuslupia inarinsaamelaisten perinteisille kalavesille.
Eipä toteuta Metsähallitus lakiaan yhdenvertaisesti saamelaiskulttuurien osalta, eikä muutoinkaan kansalaisia ja heidän elinkeinojaan kohtaan. Se kyllä vetoaa velvoitteeseen kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta kaventaessaan pohjoisen paikallisten asukkaiden kalastusoikeutta ja muuttaessaan sitä maksulliseksi, myydessään erälupia ja niin edelleen. Mitä enemmän esimerkkejä ottaa, sitä sekavammaksi Metsähallituksen linja – jos sellaista onkaan – hahmottuu.
Väitän, että metsähallituslaki yhdessä luonnonsuojelulain ja EU:n direktiivien kanssa antaisi Metsähallitukselle rahkeet olla pororengin sijasta isäntä Mallan luonnonpuistossa, tai kansallispuistoissa, tai erämaa-alueilla, mutta siitä ei näköjään siihen ole. Eikä taida olla ympäristöministeriöstä Metsähallituksen ohjaajaksi? Ja tuskin poliittisista päättäjistäkään, joita pelottaa jo leimautuminen alkuperäiskulttuurin viholliseksi jos avaa suunsa kritisoidakseen luonnon käytön kestämättömyyttä?
Mallan voisivat siis pelastaa vain tiukan linjan luonnonsuojelijat, joilla riittäisi tekemistä koko pohjoisimman Suomen luonnontilan esiin nostamisessa ja luonnon monimuotoisuuden puolustamisessa.
Kuvat Iso-Mallan jääleinikkiesiintymältä vuosilta 1983 (ei poroja) ja 2017 (paljon poroja). Kuvat: Antero ja Leena Järvnen.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Mistä ja mitä Morottajan sukupuu kertoo Inarin alkuperäisväestön muodostuksesta?

Julkaisen ohessa Jouni Kitin kirjoituksen, jossa hän kommentoi Anja Akujärven Morottaja-suvusta tekemää selvitystä ja osaltaan taustoittaa Inarin alkuperäisväestön kohtelua viime vuosikymmenten saamelaispolitiikassa.
”Olin vuonna 1999 mukana Ivalossa saamelaiskäräjien kokouksessa käsittelemässä 1128 henkilön hakemusta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemisestä. Olin tyrmistynyt siitä, että vaikka kolmen päivän ajan tutustuimme huolellisesti hakijoiden selvityksiin, kaikki lappalaisperusteella hakeneet hylättiin. Suurin osa hakijoista polveutui Olof Morottajasta. Hylkäävä päätös tehtiin siitäkin huolimatta, vaikka hakijat olivat suurelta osin serkkuja ja sukulaisia jo ennestään vaaliluetteloon merkittyjen kanssa. Ainoana mukana olleista käräjien jäsenistä jätin eriävän mielipiteen. Sen jälkee kun Anja Akujärven laatima sukuselvitys Morottaja-nimisestä lappalaissuvusta (1996 ja 1998) on tullut tunnetuksi, käsitykset Inarin alkuperäisväestön muodostuksesta ovat heittäneet häränpyllyä. Anja Akujärven laatima selvitys on mielestäni työkalu, joka oikein tulkittuna auttaa ymmärtämään edellisiä sukupolvia koskeneita perusasioita, kuten selviytymistä vaikeissakin olosuhteissa. Inarin kunnan alue on siitä mielenkiintoinen, että siellä on asunut tuhansien vuosien ajan saamelaisia vaihtelevia määriä. Ensimmäinen uudisasukas saapui niinkin myöhään kuin vasta 1758 Kittilästä. Talo jäi kuitenkin autioksi ja se jaettiin 1800-luvun alkupuolella neljään eri osaan. 1820-luvulla alkaneen uudisasutuksen mukana levisi karjatalous Inariin ja monet kalastajasaamelaisistakin perustivat uudistalon ja hankkivat karjaa. Suomalaiset uudisasukkaat ja alueelle 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muuttaneet porosaamelaiset perustivat talonsa kalastajasaamelaisten kuten Morottajasuvun vanhoille veromaille. Asutuksen myötä monet Ivalon ja sen lähikylien ympäristön kylissä asuvista kalastajasaamelaisista vaihtoivat kielensä, elämäntapansa ja joissakin tapauksissa myös identiteettinsä.Inarinjärven länsirannalla asuneesta Morottaja-suvusta polveutuvat nykyiset suvut Akujärvi, Kiviniemi, Huhtamella ja Kyrö. Myös Karisaaret, Reistolat ja Hietajärvet ovat vaihtaneet nimensä Morottajista. Suurimmat kalastaja saamelaissuvut ovat T.I. Itkosen mukaan Valle, Aikio, Saijets, Morottaja ja lisäksi pienemmistä suvuista Kuuva, Paltto, Musta ja Mujo.Inariin muutti porosaamelaisia vasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla saamelaisen perherekisteri kortiston mukaan:Tulija, tulovuosi, mistä tuli:                                                                                                 
Erik Pekanpoika Angeli             1862       Enontekiöltä          Inarin lappalaisen Aikion vävy
Jouni ja Aslak Aikio                  ?            Utsjoelta
Matti Erkinpoika Eira                 1873       Enontekiöltä          Aikion vävy, perusti tilan
Johan Davitinp. Högman           1865       Utsjoelta
Elin Antinpoika Högman            1889       Utsjoelta               
Karin Iivarintr Högman               1889       Utsjoelta
Aslak Niilonp. Jomppanen        1878       Utsjoelta                vaimo Inarin Sarre-sukua
Anders Antinp. Jomppanen       1881       Utsjoelta
Briita Antintr. Jomppanen          1878       Utsjoelta
Hannu Antinp. Kitti                    1881       Utsjoelta                Kitit tulleet Norjasta 1700-
Klemetti Antinp. Kitti                 1881       Utsjoelta                vaimo Aslak Jomppasen sisko
Jouni Antinp. Kitti                     1881       Utsjoelta               
Ella Klemetintr. Kitti                  1880       Utsjoelta
Niilo Hannunp. Kitti                   1881       Utsjoelta                kaikki lähisukulaisia              
Antti Hannunp. Kitti                   1881       Utsjoelta               
Hans Hansson Kitti                   1880       Utsjoelta
Michel Lantto                            1888       Enontekiöltä
Nils Petteri Länsman                 1865       Utsjoelta                vaimo Aslak Jomppasen sisko
Piera Pieranp. Länsman            1880       Utsjoelta                ed. veli takaisin Utsjoelle 1893
Niilo Magga                                            Sodankylästä        Enontekiöltä Sodankylään 1897
Heikki Heikinp. Magga              1961       Enontekiöltä         
Niilo Nikodemus                       1899       Sodankylästä        Enontekiöltä Sodankylään 1878
Isak Isakinp.Näkkäläjärvi           1932       Enontekiöltä          Lisma
Anni Isakintr Näkkäläjärvi           1932       Enontekiöltä          edellisen sisar
Juho Sp. Näkkäläjärvi               1933       Enontekiöltä          vaimo Marit Sara
Niila Sara                                               Sodankylästä        Lismaan edellisen sukulainen
Jouni Antinp. Panne                  1884       Utsjoelta
Iivari Antinp. Panne                   1880       Utsjoelta
Matti Pietarinp. Ponku               1893       Sodankylästä        tullut Norjasta ja Ruotsista 1876
Johan Perinp. West                  1864       Utsjoelta
Uula Lassinp. West                   1901       Utsjoelta
Näitä muuttajia koskevat asiakirjatiedot osoittavat yksiselitteisesti, ettei heitä voida pitää Inarin alkupperäisväestönä.Inarin kalastajasaamelaisten vanhoista asuinpaikoista löytyy tietoja tuomioasiakirjoista ja maakirjoista. Enimmäkseen joudutaan kuitenkin tyytymään perimätietoihin. Aikio-suku on aikoinaan asunut Pohjois-Inarissa, myöhemmin Könkäänjärvellä. Kuuva-suvun asuinalueita ovat olleet Alajärvi, Ivalon joensuu ja myöhemmin suku on levinnyt Suolisvuonon suuntaan, Muttusjärvelle ja Peltojärvelle. Mattus-sukua löytyy Länsi-Inarista ja Pohjois-Inarista. Morottaja nimiset saamelaiset asuivat aikoinaan Inarijärven eteläpuolella mm. Koppelossa, Veskoniemessa, Akujärvellä, myöhemmin heistä osa on levittäytynyt muualle päin Inaria. Pieni Mujo suku asui 1700-luvulla Etelä-Inarissa, nyt Paksumaassa. Musta niminen suku asui Nellimin suunnalla, Paksuvuonossa, Riutulassa ja Paadarjärvellä. Paadar-sukuun kuuluvat ihmiset Lusmaniemessä, Riutulassa ja myöhemmin heistä osa on hajaantunut muualle Inaria. Paltot ovat alualkaen asuneet Inarinjärven pohjoisrannalla, Partakossa ja Nitsijärvellä. Saijets-suvun alkukoti on alunperin ollut Juutuanjoen eräässä saaressa. Sarret ovat aikoinaan asuneet Juutuanjoen luusuassa Solojärvellä, Sikkavaarassa, Menesjokisuussa. Kaikista eniten on hajaantunut Valle-suku. Vielä 1700-luvun aikan Vallet asuivat Iijärvellä ja Paatsjoella, mutta myöhemmin hekin ovat hajaantuneet pitkin Inaria. Jo aikoja sitten hävinnyt Sauva-suku asui luultavasti kunnan pohjoisosissa.  Morottaja-suku näyttää asuneen jo 1500-luvulta lähtien Ivalonjoki suulla ja sen ympäristössä, josta se on levinnyt vähitellen muualle Inariin lähes nykyisten kaikkien maarekisterikylien alueelle.Kukin Morottaja-suvun jälkeläisten sukupolvi on kasvanut ja elänyt aikansa olosuhteissa, tästä hetkestä paljon poikkeavissa toisenlaisissa olosuhteissa. Niinpä suvun historiaan syventyminen lisää ymmärtämystä eri sukupolvien ja heidän tekemiään valintojaan kohtaanSuvun tarinoita tallennettaessa kannattaa olla tarkkana nimien, ammattien ja vuosilukujen suhteen. Niiden avulla voi hakea lisätietoa monesta kiinnostavasta henkilöstä. Vuosiluvuista puolestaan voi hakea monia mielenkiintoisia asioita. Jo syntymävuodesta näkee millaisissa historiallisissa tilanteissa ja olosuhteissa itse kukin Olof Morottajan jälkeläinen on kasvanut ja varttunut aikuiseksi, onko nuoruus osunut poliittisesti vaikeisiin aikoihin esim. vuosien 1751, 1809, 1852 ja 1889 rauhanjärjestelyihin ja rajasopimuksiin, tai vaikkapa pahoihin nälkä- tai tautivuosiin. Joskus havaitaan, että joku tapahtuma on vaikuttanut lumipallon tavoin suvun jäsenten elämään hyvässä ja pahassa. Joskus on voinut käydä niinkin, että alkuperäinen tapahtuma on saattanut jäädä huomaamatta, mutta sukupuuta tarkasteltaessa se tulee kuitenkin esiin ja auttaa ymmärtämään monia asioita paljon paremmin.Olof Morottajan jälkeläisten elämänteitä tutkittaessa huomataan, että kalastus ja metsästys on kulkenut sukupolvelta toiselle ikään kuin geeneissä. Myös tiettyjen nimien kulkeminen suvussa on mielenkiintoinen ilmiö. Olofin jälkeläisten käänteitä tutkittaessa huomataan miten joiden kohdalla hänen jälkeläisillä on ollut tapana pysyä samoilla seuduilla koko ikänsä, myöhemmin jotkut tosin ovat muuttaneet alueen ulkopuolelle esimerkiksi Norjaan.Olof Morottajan jälkeläisiin liittyvä runsas aineisto paljastaa siis sen tosiasian, että monet asiat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Kyseessä ovat pohjimmiltaan Olofin jälkeläisten valinnat ja ratkaisut. Vaikka suvun tarinassa voi nähdä jatkumon, jokainen on kuitenkin joutunut tekemään nämä ratkaisunsa yksilönä. Lappalaisuuskin on kulkenut niin geeneissä kuin perinteessä. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut rasistista, vaan siihen on kuulunut toisten ihmisten kunnioittaminen. Toisia ihmisiä alaspäin katsova asenne, halveksinta, syrjintä ja vihan kylväminen voi ulospäin näyttää vahvan ihmisen merkiltä. Todellisuudessa nämä asenteet lähtevät omasta arkuudesta, alemmuuden tunteesta - jolle harvoin on mitään todellisia perusteita - ja sosiaalisesta epävarmuudesta. Uskotaan, että oma asema on jollain tavoin uhattuna jos ei ole ihmisiä joille voi osoittaa että he istuvat alemmalla orrella.Tämä koskee myös tarvetta erotella saamelaiset eri karsinoihin, aitoihin saamelaisiin ja epäaitoihin wannabe-saamelaisiin. Anja Akujärven Morottaja-sukua koskeva sukuselvitys osoittaa, että lappalaiset eivät ole saamelaisuutta ole tarvinneet eivätkä tarvitse vastaisuudessakaan toisten saamelaisten syrjintään. He ovat suhtautuneet maailmaan ja erilaisiin ihmisiin avoimesti, olivatpa nämä minkä sortin saamelaisia tai muita porukoita tahansa. Morottaja-sukuun kuuluvat ovat ymmärtäneet oman historiansa ja heille yksinkertainen totuus siitä riittää.Saamelaiskäräjien poliittisen johdon linjausten mukaan nämä tilansa sukumaalleen perustaneet Morottajat ja monet muut inarinsaamelaiset eivät enää olisikaan oikeita alkuperäisasukkaita eikä heitä siitä syystä tulisi hyväksyä saamelaisrekisteriin. Tähän on todettava, että saamelaiskäräjät ei ole tuomioistuin, joten tällaiset kysymykset on ratkaistava tuomioistuimessa. Toisaalta nykyinen saamelaismääritelmä osoittaa huonoa lainvalmistelua kun ei ole kyetty ennakoimaan saamenkielelle kielteisiä vaikutuksia.Lopuksi on vielä todettava, että Morottaja-sukua koskeva selvitys on tähän mennessä laajin asiakirja, jonka perusteella voidaan myös kalastaja -ja metsäsaamelaisuutta tarkastella objektiivisesti. Tähän asti tarkastelu on ollut valikoivan subjektiivista. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta on arvioinut kapeiden kriteereiden pohjalta hakijan saamelaisuutta mikä on johtanut esim. monien Morottaja-suvusta polveutuvien hakijoiden hylkäämiseen. Vasta Korkein Hallinto-Oikeus on arvioinut hakijan objektiiviset kriteerit, mikä on johtanut siihen, että monet Morottaja-sukuun kuuluvat onkin lopulta hyväksytty käräjien vaaliluetteloon merkittäväksi. Tällainen menettely on kuitenkin ehdottomasti liian kankea ja byrokraattinen. Sellainen on myös perus ja ihmisoikeuksien vastainen.Lopuksi totean, että sukututkimuksen kannalta tärkeintä on saada testejä niistä sukuhaaroista, joiden keskinäinen sukulaisuus menee kirkonkirjojen taakse tai jopa asiakirjojen taakse. Suuri apu DNA:sta on suvun kantaseuduilta muualle muuttaneiden sukuhaarojen yhdistymisestämisestä. Koska vanhoissa veroluetteloissa ei suuremmin muuttotietoja ole, perustuvat muutot monesti olettamuksiin: kun samanniminen mies katoaa toisaalla ja ilmestyy toisaalta, ei silti voida olla täysin varmoja siitä onko kyseessä sama henkilö.DNA-testien avulla, kunhan Morottajista ja monesta muusta lappalaissuvusta saadaan laaja vertailupohja, on, mahdollista löytää sukukartalta niillekin sukuhaaroille joita ei asiakirjojen perusteella voi yhdistää. Testejä tarvittaisiin mahdollisimman paljon varsinkin Inarin vanhojen lappalaissukujen sukuhaaroista, jotta voidaan luoda DNA:n avulla vahvistettu sukupuu ja saada eri sukujen irrallaan olevat sukuhaarat yhdistettyä. Pelkkä DNA testi ei kuitenkaan yksinomaan riitä, vaan sen tulokset on yhdistettävä perinteiseen asiakirjalähtöiseen sukututkimukseen. Jos DNA tukee joidenkin sukuhaarojen yhdistämistä, on tämä yhteys löydettävissä asiakirjoista. Näin saadaan selville eri sukujen asutushistorialliset suunnat. Tällainen työ odottaa tekijäänsä erityisesti metsäsaamelaisten alkuperäisyyttä koskevassa keskustelussa.Lopuksi totean, että Anja Akujärven panos ja moniosaaminen yhteiskunnan hyväksi ansaitsee kiitokset.

Jouni Kitti”


keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kulttuurin syvin olemus löytyy eurosta?

Saamelaisissa eliittipiireissä on tuosta loukkaannuttu saamelaisuuden hyödyntämisestä matkailumarkkinoinnissa, urheilussa, euroviisuissa ja niin edelleen…
On ollut feikkiasuja, epäaitoja asujen kantajia – tai sitten aitojakaan asuja ei ole osattu kantaa oikealla tavalla. Näin on loukattu pientä ja valtioiden ahdinkoon ajamaa, kulttuurinsa sulauttamista vastaan taistelevaa alkuperäiskansaa.
Luin juuri Lapin Kansasta (LK 17.6.2017) Lapin yliopistossa matkailututkimusta opiskelevan ja saamelaisten matkailuyritysten itsensä harjoittamasta markkinoinnista pro gradu -tutkielman tehneen Ritva Saaren kirjoittaman artikkelin. Se se ei antanut sinällään mitään hämmästyttävää uutta tietoa saamelaiskulttuurin ehkäpä siitä oikeasta esittelystä. Päinvastoin, se vahvisti jo varsin yleisesti esitettyä näkemystä siitä, että kulttuurista ja todellisuudesta viis kunhan eurot satavat oikeaan laariin.
Ritva Saari on joutunut opinnäytteessään toteamaan kuinka saamelaiset itsekin ovat yritystensä mainonnassa nojanneet stereotyyppisiin saamelaiskulttuurin elementteihin, kuten saamelaisvaatteiden, käsitöiden, porojen ja taannoisten saamelaisten asumusten esittelyyn. Saaren mukaan näin rakennetaan ja ylläpidetään etnisiä stereotypioita – ei siis vain kulttuurin ulkopuolisten toimesta.
”Saamelaismies poron kanssa ja suopunkia heittävä saamelaismies ovat yleinen näky. Suopunkia heittävää saamelaisnaista en nähnyt. Kuva kodan vieressä seisovasta saamelaispariskunnasta ja porosta hämmästytti – asuvatko saamelaiset yhä kodassa?
Eivät. Lappilaisena tiedän tämän tosiasian. Tiedän myös, että saamelaiset elävät yhtä modernisti kuin muutkin.
Asia ei kuitenkaan niin itsestään selvä saamelaiskulttuuria tuntemattomille eteläsuomalaisille tai kansainvälisille matkailijoille. Kotakuvat voivat antaa heille harhaanjohtavan käsityksen.”
Noin kirjoittaa Ritva Saari ja noinhan asia on. Olen sen eräänkin kerran matkailijoita tavatessani ja opastaessani nähnyt ja kuullut. Joillekin heistä on vaikea käsittää saamelaisten asuvan pitkässä uudessa omakotitalossa, jossa on kahden auton talli.
Saari vertaa saamelaisyritysten mainontaa Grönlannin matkailun markkinointiin. Siinä on erityisesti korostettu perinteisen ja modernin elämäntavan yhdistämistä.
Ehkä Suomessa postikorttikulttuurin uskotaan edelleen myyvän paremmin. Käytännössähän iänikuisia mielikuvia ylläpitävä saamelaispolitiikkakin syyllistämisineen ja resurssivaatimuksineen on myynyt hyvin. Samoin saamelaisen ”kulttuuriporonhoidon” markkinointi ”suomalaista maatalousporotaloutta” parempana. Miksi siis vaihtaa lypsävää lehmää uuteen ja kenties vähempituottoiseen?
Euroistahan tuossa kaikessa on lopulta raadollisesti vain kysymys.
Saamelaishallinnossa ja sen tuottamassa politiikassa eurot ovat paljolti ja aikoja sitten ajaneet ohi kulttuurin vaalimisesta. Paremminkin kulttuurista on tullut yhä enemmän eurojen hankinnan verkatakkinen väline. Ja itseasiassa varsin suppealle nuo eurot jakavalle eliitille.
”Kun ihmetellään miksi saamelaiskäräjät ei halua inarinsaamelaisia vaaliluetteloonsa, on syy selvä. He (saamelaiskäräjillä valtaa käyttävät) haluavat keskenään jakaa ne 15 miljoonaa euroa, jonka valtio tuohon porukkaan vuosittain syytää.
Jako tapahtuu seuraavasti: Jaetaan työpaikat keskenään sukulaisille. Jaetaan kaikki hallintopaikat, lautakunta- ja toimielinpaikat keskenään sukulaisille. Tästä ei anneta periksi hitustakaan ja asiasta on näyttö saamelaiskäräjien kaikista luottamushenkilövalinnoista.
Kaiken tuon jälkeen nämä pääsevät mandaateillaan joka paikkaan antamaan ´saamelaisten lausuntoja´ eri asioista ja hankkimaan silläkin tavoin hyvää itselle ja sukulaisille.
Ollaan siis kaikkien saamelaisten edustajina kaikkialla ruikuttamassa kurjuutta ja syrjintää ja anellaan lisää, totta kai, kaikenlaista hyvää ´vähemmistökansalle´.
Pyritään joka paikkaan viemään vain omaa saamelaiskulttuuria, poronhoitoa, ja pyöritään alati vain sen ympärillä jättäen kaikki muu saamelaiskulttuuri rumasti ja laskelmoidusti pimentoon.
Pyritään joka paikkaan viemään vain omaa saamelaiskulttuuria, poronhoitoa ja pyöritään alati vain sen ympärillä ja jätetään kaikki muu saamelaiskulttuuri rumasti, laskelmoidusti ja tahallaan pimentoon. Näin voidaan olla suvereenisti ja ilman uhkaa vallan huipulla johtava saamelaisryhmittymä, johon median ja valtionhallinnonkin mielenkiinto kohdistuu. Ja kierre vaan syvenee!”
Edellä nopotismiin ja harvojen ahneeseen valtapolitiikkaan leipäytynyttä taustakeskustelua eilispäivänä pidetyn saamelaiskäräjien tilinpäätösistunnon jälkeen.

Ehkäpä saamelaishallinnon ja saamelaiskulttuurin kuvioissa olisi enemmänkin uudenlaisista näkökulmista lähtevien tutkimusten, tarkastelujen ja tarkastustenkin paikkoja?

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Metsähallitus loukkaa härskisti kansalaisten yhdenvertaisuutta

Metsähallituksen erätarkastajat sakottivat Juutuajoen mielenosoituksen yhteydessä muutamaa joessa uistinta liottanutta tapahtuman osanottajaa. Tarkoitus oli ilmeisesti osoittaa, että valtion erityisliikelaitos noudattaa pilkuntarkasti uutta kalastuslakia, joka asetuksineen avasi sille oivan mahdollisuuden kaventaa paikallisten asukkaiden tähänastista kalastusoikeutta – kansalaisten yhdenvertaisuuteen ”jalosti” vedoten.
Metsähallituksen harjoittama yhdenvertaisuuspolitiikka ei mielestäni kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua – eikä ainakaan suomalaisen oikeusvaltion tai EU-kansalaisia turvaavien ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuussäädösten valossa. Otanpa tässä esille yhden ihan äskettäin tietooni tulleen tapauksen, jossa kyse oli valtionmaahan kohdistetusta ostotarjouksesta:
Kantainarilainen, inarinsaamelainen henkilö halusi ostaa sukunsa kantatilasta aikanaan isojaossa kruunulle uittomaaksi erotetun jokiniemipalan, jota valtio ei ollut koskaan tarvinnut lunastamaansa tarkoitukseen. Asiaa oli tovi jahnattu Metsähallituksen hallinnossa, kunnes ostotarjouksen tehnyt sai lopulta seuraavan vastauksen:
”Tätä asiaa on pohdittu laajemmalla ryhmällä mutta edelleenkin olemme sitä mieltä että Metsähallituksella ei ole nykyisten maanmyynti- ja maanvuokrauslinjausten eikä paliskuntasopimuksen mukaan mahdollisuutta myydä tuota kyseistä maa-aluetta.
Se, miksi alun perin kerroin, että asiaan täytyy saada paliskunnan lausunto, johtui tuosta nimenomaisesta paliskuntasopimuksesta, jossa mainitaan, että Metsähallituksen pitää pyytää lausunto kaava-alueiden ulkopuolisten maa-alueiden vuokraamisesta ja myymisestä (liitteenä olevan paliskuntasopimuksen kohta 4 Maankäyttö).
En tarkistanut tuota kaavoitustilannetta kuin vasta jälkeenpäin ja totesin, että alue on kuin onkin kaava-aluetta. Kaavaa on päivitetty ihan viime aikoina. Kaava-alueella ei tarvita paliskunnan lausuntoa mutta sielläkin sitoo Metsähallitusta se periaate, että maata voi myydä vain rakentamiseen tai erityiseen käyttöön osoitetuilta alueilta (paliskuntasopimus kohta 4 Maankäyttö).”
Kun ostotarjouksen tehnyt oli viitannut olevansa inarinsaamelainen, kommentoitiin Metsähallituksen vastauksessa tätäkin seuraavasti:
”Silläkään ei saa olla eikä ole vaikutusta, että olet, kuten itse mainitsit, inarinsaamelainen. Metsähallituksen tulee valtion organisaationa kohdella kansalaisiaan yhdenvertaisesti. Valtion maan myynti ja vuokraus on ollut aiemmin helpompaa kuin tänä päivänä. Valtion maan myynnin ja vuokrauksen periaatteet ovat tiukentuneet saamelaisten kotiseutualueella kaiken aikaa ja niistä on sovittu paliskuntasopimuksessa. Nykyään sovelletaan valtion maitten myynneissä ja vuokrauksissa paliskuntasopimuksen ehtoja.”
Mikä on tuollainen paliskuntasopimus, joka siis sitoo noinkin vahvasti Metsähallitusta ja jonka otsikko viittaa yhteen valtionmaita käyttävään elinkeinoon ja sen valtion erityisliikelaitosta sääntelevään intressiin?
Kyseessä on sopimus n:o 3498 / 2014, jonka on laadittu tarkemmin lukien Saamelaisten kotiseutualueen paliskuntien, saamelaiskäräjien, kolttien kyläkokouksen ja Metsähallituksen välillä ja jossa on sovittu ”saamelaisten kotiseutualueella noudatettavista metsänkäsittelyohjeista ja toimintatavoista sekä tarkemmasta paikallisesta sopimisesta”.
Äkkiseltään kyseessä näyttäisi olevan lähinnä valtion metsätaloutta koskeva sopiminen, mutta pitkätekstinen sopimus ulottuu ja puuttuu lopulta vähän mihinkin, aina matkailusta kunnan kaavoitustoimintaan. Kyseessä on sopimus, joka kerroksittain loukkaa muiden kuin osapuolina olleiden kansalaisten ja tahojen yhdenvertaisuutta – näiden sopijapuolien hyväksi ja Metsähallituksen lupautuessa loukkaamisen kassaraksi. Sopimuksen allekirjoittajina Metsähallituksen puolelta ovat metsätalouden aluejohtaja Kirsi-Marja Korhonen ja luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen. Näitä allekirjoittajia eivät liene vaivanneet EU- ja Suomen kansalaisia koskevat yhdenvertaisuussäädökset siinä määrin kuin Metsähallituksen erätalouden paikallisia virvelikalastajia jahtaavia pomoja?
Sopimuksessa Metsähallitus sitoutuu kutsumaan vuosittain saamelaisalueen paliskunnat neuvotteluun, jossa käydään palautekeskustelu kuluneen vuoden yhteistyöstä ja käsitellään ajankohtaisia Metsähallituksen ja poronhoidon asioita. Neuvotteluun osallistuvat myös Paliskuntain yhdistyksen, saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen edustaja.
Vielä erikseen Metsähallitus sitoutuu neuvottelemaan paliskunnittain niiden alueille kohdistuvista toimenpiteistä. Tähän liittyy myös velvoite neuvotella poroisännän kanssa aina ”jos paliskunnan alueelle suunnitellaan merkittävää uutta maankäyttöön vaikuttavaa toimintaa”.
Metsähallitus sitoutuu sopimuksessa kieltämään matkailu- ja luontokuvaustarkoituksiin perustettavat haaskat. Lisäksi se lupaa neuvotella mahdollisista tutkimus-, selvitys- ja suojelutarkoituksessa perustettavista haaskoista.
Maankäytöstä sopimuksessa todetaan, että Metsähallitus myy, vuokraa tai vaihtaa maata pääsääntöisesti vain asemakaava- ja ranta-asemakaava-alueilta tai yleiskaavassa ilman yksityiskohtaisen kaavan laatimisvelvollisuutta suoraan rakennuspaikoiksi tai erityiseen käyttöön osoitetuista paikoista. Kaavoittamattomilta alueilta maata myydään, vaihdetaan tai vuokrataan vain erityisen painavista syistä ja Metsähallituksen tulee pyytää paliskunnalta etukäteen kirjallinen lausunto muista kuin kaavoitetun rakennusmaan luovutuksista.
Lisäksi on sovittu, että paliskunnalta pyydetään etukäteen lausunto tai paliskunnan pyytäessä neuvotellaan kaikista kaava-alueiden ulkopuolelle suunnitelluista rakennuslupaa vaativista rakennushankkeista sekä matkailuyrittäjien reiteistä. Neuvotteluvelvollisuus koskee myös Metsähallituksen omia hankkeita. Matkailu- ja ohjelmapalveluyritysten käyttöoikeussopimukset pyritään ohjaamaan samoille reiteille. Erikseen paliskunnan kanssa sovituilla yrittäjäreiteillä ilmoitetaan jokaisesta safarista paliskunnalle erikseen.
Ja edelleen, että maastoliikennelupiin lisätään teksti porojen tokkarauhan kunnioittamisesta ja niihin liitetään kartat rajoitusalueista.
Metsähallitus rajaa vielä luovuttamiensa maiden omistajien oikeutta kirjaamalla luovutuskirjaan merkinnän alueen sijaitsemisesta poronhoitoalueella ja että maanomistajalla tai vuokramiehellä ei ole oikeutta saada korvausta porojen aiheuttamista vahingoista.
Metsähallitus sitoutuu, ettei se pane erityisellä poronhoitoalueella vireille rakennusmaan kaavoitusta sellaisilla porotalouden kannalta keskeisillä alueilla, jotka eivät liity ennestään rakennettuihin alueisiin. Jos kuitenkin jo alueella oleva maankäyttö edellyttäisi asemakaavoitusta, on ennen sen laatimista sovittava asiasta paliskunnan kanssa. Lisäksi Metsähallitus pyytää alueen paliskunnalta lausunnon ennen kuin se uusii jo aiemmin tekemiään maiden vuokrasopimuksia.
Sopimukseen sisältyy myös maa-ainesten ottoa koskeva neuvotteluvelvoite sekä lupaus olla myöntämättä malminetsintälupia saamelaisalueelle. Samoin suurten sähkölinjojen käyttöoikeussopimukset alistetaan paliskuntien kanssa käytäville neuvotteluille. Lupametsästyksen mitoittamisessa Metsähallitus lupaa huomioida alueen poronhoito ja sitoutuu tarvittaessa neuvottelemaan metsästysrajoituksista.
Sopimus ei kajoa juurikaan asioihin, joissa poronhoidon tulisi huomioida muita käyttäjiä tai vaikkapa turvata luonnon monimuotoisuutta. Porojen ruokinnasta todetaan kuitenkin, että Metsähallitus ja paliskunnat sopivat yhdessä niistä luonnonsuojelualueiden ja tarvittaessa erämaa-alueiden kohteista, joissa poroja ei tulisi ruokkia. Metsätalousalueilla porojen ruokinta ei edellytä sopimista ennakkoon. Lisäksi mainitaan siitä, että ruokintaa ei saisi harrastaa käytössä olevilla tai lähiaikoina käyttöön tulevilla metsäautoteillä eikä muillekaan teille saisi tuoda kokonaisia heinäpaaleja.
Tuosta ei-saisi-ei-pitäisi -sopimisesta tulee mieleeni jokin aika sitten käyty keskustelu, jossa aiheena oli maastoliikenne ja siinä muun muassa mönkijöiden luvan- ja lainvastainen käyttö maastossa ja jopa suojelualueilla.
Metsähallituksen edustajien taholta todettiin että ”kyllä meillä on tiedossa kuinka mönkijöillä ajellaan paljon muutenkin kuin niissä välttämättömissä poronhoitotöissä, mutta kun siihen on niin vaikea puuttua”.
Mutta eipä ole vaikea puuttua jos vaikka minä menen ajelemaan kansallispuistoon mönkijälläni ilman tiukkaan kirjoitettua lupaa. Tai jos se joku toinen liottaa Juutuajoen rannassa uistinta ihan vain mieltä osoittaakseen – eikä satu olemaan kukaan niistä neljästä, joilla tuona päivänä oli maksettu lupa kalastaa Alakoskessa.
Ne neljä netistä maksulliset luvat päältä lunastanutta olivat Poca Hontas, Robin Hood, Pertti Eräreikä ja Hessu Hopo.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Tarinaprofessoreita ja inarinsaamensyöjiä

Inarinsaamelainen Matti Morottaja esitti jo aikanaan saamelaisvaltuuskunnassa, että inarinsaamelaiset tulisi mainita omana kulttuurisena ryhmänään tulevassa saamelaislaissa. Se ei miellyttänyt vuotsolaista Pekka Aikiota, joka ehätti huomauttamaan ”väärti Matille”, ettei nyt ollut viisasta ruveta erottelemaan saamelaisryhmiä, vaan tärkeämpää oli että esiinnyttäisiin yhtenä kansana. Tuohon aikaan kuulin ensimmäisen kerran myös hoettavan ”yleissaamelaisuudesta”, joka hokema tai mielikuva tuntuu kuuluvan nyt myös uuden, nuoren saamelaissukupolven puheissa.
Ei ollut Suomen alueen alkuperäisellä saamelaisuudella omaa asemaa 1970- ja 1980-luvun saamelaispolitiikassa, eikä sitä ole edelleenkään. Tosin taitaa Tenonlaakson vanha jokisaamelaisuuskin jääneen tuon poronhoitoa kultuurinsa kulmakivenä mainostavan ”yleissaamelaisuuden” varjoon, mutta inarinsaamelaisuuden tilannetta voidaan pitää jo osin menetettynä. Kiitos siitä saamelaiskäräjille ja sitä tukeville, saamelaisuuden stereotypiaa vaaliville tarinaprofessoreille, niin sanotulle ”tiedeyhteisölle”, sekä vielä Suomen hyväntahtoisen hölmölle oikeusministeriölle.
Inarinsaamelaisuus on ollut suomalaisessa saamelaispolitiikassa sekä hyödyke että piikki valtasaamelaisuuden lihassa. Tietoisuus inarisaamelaisten (tai –lappalaisten) oikeuksista Suomen saamelaisalueen maihin, vesiin ja niiden käyttöön on ollut hyödyllinen kassara ”yleissaamelaisille”, poliittisille oikeusvaateille. Piikiksi taas on tullut tuo jo saamelaisvaltuuskunnassa näennäisen hyväntahtoisella väärtittelyllä torjuttu inarinsaamelaisten erityisyys – sen historiallinen alkuperäisyys. Aina kun inarinsaamelaista identiteettiä ja inarinsaamelaisten oikeudellista asemaa on pyritty korostamaan, pyrkimys on tavalla tai toisella saamelaisjohdon toimesta torjuttu – tarinaprofessoreiden tukiessa.
Inarinsaamelaisten kohtalo on ollut viime vuosina taas näkyvämmin esillä muun muassa metsähallituslain saamelaisosion valmistelun yhteydessä, kun heidät jälleen saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen edustajien voimin jyrättiin ulos poronhoidon ja kolttakulttuurin asemaa muutoin painottaneista lainkohdista, ja kun inarinsaamelaiset saamelaiskäräjävaaleissa eniten ääniä saaneet edustajat syrjäytettiin kylmästi käräjien hallinnosta. Metsähallituslain saamelaiskäräjien valtaa vahvistamaan ajetut pykälät jäivät onneksi toteutumatta. Ja sen verran härski käräjävaalien tuloksen vesittäminenkin painoi, että saamelaiskäräjillä hyväksyttiin muutama inarinsaamelaisia koskeva rivi käräjien vuosien 2016 -2019 toimintaohjelmaan. Asia pääsi Yle Sápmissa ihan otsikkoon, vaikka uutinen kertoikin vain kuinka ”saamelaiskäräjät saattaa aloittaa tällä vaalikaudella inarinsaamelaisten oikeusaseman selvittämisen”.
Joku saattaa sanoa, että onhan inarinsaamelaisuutta pidetty saamelaisjohdon ja sitä tukevan saamelaismedian toimesta esillä ja onhan esimerkiksi inarinsaamenkielen eteen tehty viime vuosina paljonkin – toki ei niinkään paljon juuri saamelaiskäräjien toimesta. Ja onhan inarinsaamelaisia päässyt tai päästetty mukaan ihan vallan paikoillekin – vaikkapa saamelaiskäräjien vaalilautakuntaan.
Jos tilannetta katsoo kriittisesti, on kyse ollut korkeintaan inarinsaamelaisuuden kuolonsyleilystä. Ei inarinsaamelaisuus ylety todellisille saamelaispolitiikan tekopaikoille, ei inarinsaamelainen kulttuurikaan todellisuudessa näy eikä saa sitä huomiota, jota se erityisesti tarvitsisi säilyäkseen. Oikeita inarinsaamelaisia näyttävät julkisuudessa olevan ne, jotka ovat assimiloituneet, tai assimiloitu, poronhoidolla esiin nousevaan ”yleissaamelaisuuteen”. Jos väestönsä etua ajava Inarin kunta on ottanut jossain yhteydessä kantaa inarinsaamelaistenkin puolesta, sen on syytetty sekaantuneen saamelaiskäräjille kuuluviin asioihin.
Oma lukunsa tuossa inarinsaamelaisuuden hävittämisessä on suhtautuminen saamelaisuuden ulkopuolelle jätettyihin statuksettomiin inarinsaamelaisiin, historiallisemmin inarinlappalaisiin. He ovat samaa sukua ja usein samaa perhettäkin kuin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon jossain vaiheessa hakeutuneet – tai päässeet – inarinsaamelaiset. Nämä statuksettomat omaavat ja omistvat muiden inarisaamelaisten tavoin alueensa erityiset etuudet, mutta saamelaisjohdolle he ovat kulttuurinsa menettäneitä, suomalaistuneita tai ihan suomalaisia ”pääväestön” edustajia, joiden päästäminen saamelaiskäräjille johtaisi saamelaiskulttuurin tuhoon.
Inarinsaamelainen Aune Kuuva kirjoitti 3.5.2017 inarilaisessa Inarin historiasta puuttuvasta lappalaisten kaudesta. Siitä, kuinka professori Veli-Pekka Lehtolan johdolla kirjoitettu historiateos kertoo vain saamelaisista, ei historian tuntemista lappalaisista. Kommentoin tuota historian vääntämistä seuraavassa Inarilaisessa, Kuuvan kirjoitusta kiitellen. Kuinka ollakaan tuohon samaan lehteen ehätti selittämään saamelaisuuden ja lappalaisuuden määritelmiään myös professori Lehtola. Hieman yksinkertaiseksi tarinoimansa Pieran (kuka lienee hän ollut – jos on ollutkaan) esimerkillä ”tavallista saamelaista Aunea” opettaen professori kirjoitti ”yleistyneestä” ja omakielisestä saamelainen-nimityksestä ja että saamelainen tarkoitti aiemmin lappalaisiksi nimiteltyjä henkilöitä. Lehtola kertoo kuitenkin uudesta lappalaisten nimityksen omineesta ryhmästä, joka on pyrkinyt käsitteitä hämärtämällä saamaan asialleen uskottavuutta. ”Asialla” Lehtola tarkoittanee näiden lappalaisten asiakirjoihinsa nojaten vaatimia oikeuksia.
Kun saamelaisjohto muun muassa aiemman puheenjohtajansa Klemetti Näkkäjärven suulla kiisti lappalaisten olemassaolonkin viittaillen joistain joulutontuista, Lehtola katsoo Suomessa olevan kahdenlaisia lappalaisia: sekä saamelaisiksi yleistyneitä että joitain muita (joulutonttuja?). Professorin selitys menee sikäli tarinaperinteen puolelle, että hänen tulisi saadakseen asialleen uskottavuutta selittää vielä miksi Aune Kuuvan mainitsemista perheensä muista jäsenistä, jotka eivät aikanaan ruksanneet itseään taannoisessa kyselyssä saamelaisiksi, tuli tuon takia noita statuksettomia Näkkäläjärven viittaamia joulutonttuja?
Inarinsaamelaisuuteen kohdistuvaa poliittista ja saamelaispoliittista kolonisaatiota on tehty vuosikymmenten aikana monin tavoin ja yksi uudenaikainen tapa on erilaisen mielikuvia suuren yleisön keskuudessa ja poliittisessa päätöksenteossa muokkaavan disinformaation tuottaminen. Viime päivinä on ihmetelty muun muassa muutamilla sivustoilla ja muissa materiaaleissa olevaa saamelaiskielten karttaa, jossa inarinsaamelaisuus on jäänyt enää pieneksi saarekkeeksi kovin suureksi kasvaneen koltan ja tietenkin vielä suuremman pohjoissaamen sisälle. Vaikka kartat kertovat kielialueista – toki niistäkin virheellisesti – ne antavat mielikuvan myös eri saamelaisryhmien alueellisesta asettumisesta ja asemasta.

Liitin tuonne kirjoitukseni loppuun noiden kielialuekarttojen jatkeeksi myös muutaman historiallista asuttamista koskevan karttakuvan.




torstai 13. huhtikuuta 2017

Saamelaiskäräjälain uudistus ja saamelaissopimus – mitä niille kuuluu?

Saamelaispolitiikan rintamalla on vallinnut hetken hiljaisuus sitten valtiosihteeri Paula Lehtomäen Ylä-Lapin kierroksen sekä ”varjoissa valmistellun” pohjoismaisen saamelaissopimuksen julki tulon ja parafoinnin nostattaman ihmettelyn.
Lehtomäki nosti matkansa pohdinnoissa esille saamelaiskäräjälain uudistamisen ja siihen liittyvän saamelaismääritelmän tarkastelun. Onkin viitteitä siitä, että juuri nämä asiat tulevat saamelaisasioista kiireellisimpinä pöydälle kunhan kuntavaalien ja Juha Sipilän hallituksen puoliväliriihen pölyt laskeutuvat. Tuskinpa myöskään oikeusministeriössä on nukahdettu saamelaissopimuksen parafoinnista saatuun euforiseen uneen, vaan siellä kieriskellään hyvinkin valvetilassa sopimuksen ratifioinnin merkityksestä muistutellen. Kysymys kuuluukin, onko ILO 169 miten tässä kokonaisuudessa mukana – vai onko mitenkään.
Näistä ehkäpä jo piankin lisää.
Julkaisen tässä saamelaiskäräjälain uudistamiseen ja saamelaismääritelmän pohdintaan liittyvän Jouni Kitin tuoreen kirjoituksen ”Inarinsaamelaiset murroksessa”. Ettei historia tältäkään osin unohtuisi.
”Oikeusministeriön Oulun yliopistolta tilaama tutkimus osoittaa, että vastoin aikaisempaa kouluhistorian antamaa kuvaa koko Ylä-Lappi ei suinkaan ollut suomalaisten tullessa porosaamelaisten aluetta. Porojen paimentamisesta pääasiallisen elantonsa saavia saamelaisia asui Enontekiöllä ja Utsjoella, minkä lisäksi Utsjoella asui lisäksi ensisijaisesti lohenkalastuksella eläviä saamelaisia. Muualla Lapissa alkuperäisväestö koostui metsä- ja kalastajasaamelaisista, jotka puhuivat pääasiallisesti nykyään hävinnyttä, inarinsaamen kielelle sukua ollutta keminsaamea.
Kalastaja- ja metsäsaamelaiset oli liitetty valtakunnan verotuksen ja hallinnon piiriin ennen kaikkea arvoturkisten saamiseksi. Muotivirtaukset ja eurooppalaiset taloussuhdanteet heiluttivat kuitenkin niin turkisten arvoa kuin metsästyspaineita, esimerkiksi majava metsästettiin käytännössä loppuun jo 1600-luvulla. Alueilla joilta liikametsästys oli hävittänyt villipeurat, niiden metsästyksen korvasi puolikesyjen porojen paimentaminen. Viimeistään suurimittakaavaisen poronhoidon leviäminen sellaisille alueille, joilla villipeuroja vielä oli, hävitti villipeurakannan lopullisesti, koska poronhoito ja peuranmetsästys eivät erinäisistä syistä voi menestyä samalla alueella.
Puhe saamelaisten ja heidän alueensa joutumisesta kolonialismin kohteeksi ovat osin liioittelevia siten että ne viittaavat alkuperäiskansoihin, joiden kohtelu on ollut monin verroin karmeampaa. Silti kokonaiskuva on saamelaistenkin osalta ollut samanlainen kuin kaikkialla maailmassa länsimaisen ja alkuperäisen kulttuurin kohdatessa; turkismetsästäjien ja kristinuskon apostolien jäljissä kulkivat verottajat, kauppiaat ja virkamiehet. Tulokkaat kävivät vaihtokauppaa, toivat tullessaan kulkutaudit ja alkoholin, joille alttiit poikkeuksetta sortuivat. Paikallinen, teknisesti heikompi ja materiaalisesti köyhempi kulttuuri sortuu, häviää tai sulautuu.
Uusi sivistys toi Lapissakin mukanaan uusia vaatimuksia elintarpeisiin ja nautintoihin nähden, eivätkä metsä ja kalastajalappalaiset jaksaneet käsittää, että niiden tyydyttämiseksi oli jatkuvasti etsittävä uusia tulolähteitä. Tästä seurasi metsä ja kalastajasaamelaisten ahdinkotila, puute, kurjuus, nälkä, taudit, viinan määrätön ja muiden nautintoaineiden intohimoinen käyttäminen kalvoivat kansan voimat. Uusi järjestys toi metsälappalaisille uuden järjestyksen, uuden uskonnon, josta aluksi ymmärrettiin vain ulkoinen kuori. Vanha uskonto oli kuitenkin määritelty rikolliseksi pakanuudeksi, ja henkirievun säilyttämiseksi vanhat jumalat oli vaihdettava uuteen.
Kun Inarin lapinkylä liitettiin valtakuntaan, vähänkään laajamittaisempi poronhoito ei ollut sinne vielä levinnyt, korkeintaan muutamat Utsjoen porosaamelaiset ulottivat vuodenkiertonsa Tenon latvajoen muodostaman Inarijoen tuntumaan. Inarin lapinkylän asukkaiden ‒ kuten muidenkin Suomen Lapin vanhojen lapinkylien asukkaiden ‒ toimeentulo perustui kalastukseen, metsästykseen ja luonnontuotteiden keräilyyn. Poroja perhe omisti korkeintaan kourallisen, käytettäviksi ajokkaina, veto- ja kantojuhtina ja peuranmetsästyksessä houkutuseläiminä ja hiivintäapuna.
1700-luvun loppupuolelle tultaessa kruunu oli valtakunnan kaikkien lapinmaiden osalta alkanut kiistämään siihen asti tunnustamansa saamelaisten maanomistusoikeuden. Samanaikaisesti kruunu tarjosi inarinsaamelaisille mahdollisuuden suojella maa- ja vesioikeudellisia etujaan antamalla perustaa sukumailleen valtakunnallisen mallin mukaisia tiloja. Kruunun verotusintressin vuoksi myös saamelaisten perustamien tilojen koko mitoitettiin silloisten valtakunnallisten normien mukaan, niin että niistä tulisi veronmaksukykyisiä. Inarin paikalliset olosuhteet huomioitiin siinä, että kalastuksen ymmärrettiin muodostavan tilan veronmaksukyvyn perustan, ja sen oheen tilalle määriteltiin niittyjä, metsää jne. Ajan lujan maauskon mukaisesti myös maanviljelyn uskottiin leviävän valtakunnan pohjoisimpiinkin osiin, kunhan saamelaiset omaksuisivat siihen tarvittavat menetelmät. Tilat kattoivat kuitenkin vain pienen osan tilan perustajan sukumaista, joiden loppuosan kruunu nyt määritteli ´liikamaiksi´ ja omi itselleen.
Uudempi tutkimus on osoittanut, että suomalaisperäinen uudisasutus levisi Inarin alueelle hitaammin kuin tähän asti on yleisesti uskottu. Inarinsaamelaiset perustivat tilojaan suojatakseen etujaan niin toisiltaan kuin suomalaisperäisiltä uudisasukkailta. Joka tapauksessa uusi kyläjärjestelmä pitäjänkokouksineen korvasi lapinkylän päätöksentekojärjestelmän, ja kun suomalaisperäinen uudisasutus joka tapauksessa levisi yhä voimakkaammin, Inarin kalastaja- ja metsästäjäsaamelaisten vanha kulttuuri kulkeutui kohti murrosta.
Maataloudesta riippuvaiseksi tuleminen edesauttoi inarinsaamelaisia asettumaan paikoilleen, samalla kun lähialueet oli metsästetty tyhjiksi. Seuraava kulttuurimurrokseen vievä paine kohtasi inarinsaamelaiset kun heidän vanhan lapinkylänsä alueelle muutti 1860-luvun jälkipuoliskosta alkaen Norjasta ja Ruotsista tulleita porosaamelaisia, jotka alkoivat käyttää inarinsaamelaisten vanhoja maita kuin omiaan tuhatpäisten porotokkiensa laiduntamiseen. Tämä pani lopullisen pisteen inarinsaamelaisten peuranpyynnille, mutta toisaalta kanssakäyminen tulokkaiden kanssa johti inarinsaamelaiset omaksumaan uuden, korvaavan elinkeinon, poronhoidon. Inarilaisten poronhoito ei kuitenkaan perustunut täysin ympärivuotiseen porojen paimentamisen, ja tulokkaatkin rakensivat aikaa myöten itselleen taloja hyläten ympärivuotisen kotaelämänsä. Monipuolistunut elinkeinorakenne, joka osittain toteutui vaihdantana alkuperäisten inarinsaamelaisten, alueelle muuttaneiden porosaamelaisten ja suomalaisperäisten uudisasukkaiden välillä, auttoi väestöä kokonaisuudessa selviämään paremmin luonnonolojen vaihteluista.
Ylä-Lapissa oli 1800/1900 luvun vaihteessa ryhdytty perustamaan kouluja kirkonkyliin. Koulut vieroittivat inarinsaamelaiset lapset perinteisistä elinkeinoista, johdattivat heidät kohti puolisuomalaista elämänmuotoa ja vaikuttivat enimmäkseen kielteisesti heidän tulevaisuuteensa. Inarinsaamelaisten rehellisyys oli ollut korkeassa maineessa, mutta joutuessaan tekemisiin kauppiaiden kanssa heidän rehellisyytensä joutui koetukselle. Alkoi esiintyä ongenonkijoita. Mutta tottuneena saamaan velaksi ei inarinsaamelainen ryhtynyt rahakauppaan ja niin kauppa muuttui pääosin luottokaupaksi. Hinnat määrättiin korkeiksi, mutta siitä inarinsaamelainen ei valittanut. Kun kauppias oli kerran antanut velaksi, oli inarinsaamelainen sidottu kauppiaan velkaorjaksi. Kuva oli kylläkin hyvin samanlainen myös muualla Suomessa, missä kaupunkien kauppaporvarit sitoivat maaseudun tavarantoimittajat, jotka samalla olivat heidän asiakkaitaan, itseensä velkakaupalla.
Näin inarinsaamelaiset vähä vähältä, askel kerrallaan assimiloituivat eli sulautuvat suomalaisiksi sanan kulttuuria tarkoittavassa merkityksessä; heitä ei kohdeltu tai käsitetty ensisijaisesti kieleltään ja kulttuuriltaan saamelaisiksi Suomen tasavallan kansalaisiksi, vaan yksinkertaisesti valtakulttuurin muotin mukaisiksi suomalaisiksi. Nuori Suomen tasavalta levitti suomenkieltä ja valtakulttuuria ennen kaikkea koulun kautta, mutta myös monella muulla tavalla, tunnuksenaan ´yksi kieli, yksi mieli´. Kouluissa ja koulukodeissa saamen kielen puhumisesta rangaistiin. Kun lapset tulivat koulukodista lomalle, nämä olivat omaksuneet suomenkielen ja vierastivat vanhempiensa ja kodin kieltä ja tapoja, ja alkoivat puhua vanhempiensa kanssa suomea ainakin muiden ihmisten ilmoilla liikkuessaan, kaupassa ja kyläpaikoissa. Opettajat selittivät vanhemmille, miten suomen oppiminen on lapsen edun mukaista. Opettajan ohjetta seuraten vanhemmat lakkasivat puhumasta lapsille saamea edes kotona. Saamenkieli muuttui kotikielestä vanhempien ja isovanhempien salakieleksi, jota käytettiin kun haluttiin puhua aikuisten asioista niin että lapset eivät ymmärtäisi.
Myös seka-avioliitot edistivät suomenkielen omaksumista. Kuten suomalaisen uudisasukkaan talon tupa ja uloslämpiävä uuni olivat saamelaisille edistysaskelia entiseen verrattuna, samoin oli heille suomenkielen taito ideaali, johon pyrittiin. Niin kauan kun saamelaisuuteen liitettiin alempi yhteiskunnallinen arvostus, sitä hävettiin ja piiloteltiin. Kerrotaanpa että jossakin eteläisillä saamelaisseuduilla lapsille kerrottiin jopa keksittyjä tarinoita siitä mistä suku oli muka peräisin, jotta lapset eivät vahingossakaan pukahtaisi mitään perhesalaisuudeksi muuttuneista saamelaisista juurista. Tarinan todenperäisyys on epävarma, mutta siitä huolimatta se kertoo saamelaisen identiteetin aallonpohjasta, joka on onneksi nyt sivuutettu.
Lopputuloksena edellä kuvatusta kehityksestä oli kulttuurinen ja kielellinen suomalaistuminen, joka kehittyi nopeammin ja pisimmälle niiden inarinsaamelaisten keskuudessa, jotka asuivat suomalaisten uudistilallisten läheisyydessä. Syrjempänä asuvat porosaamelaiset, jotka puhuivat omaa pohjoissaamen kieltään, säilyttivät oman kielensä kauemmin. Myös pohjoissaamen kielen täydellinen osaaminen on käymässä harvinaisemmaksi. Silti saamelaisuus määritellään ensisijaisesti äidinkielenä puhutun saamen kielen perusteella. Yhä useammin ei tällöin kuitenkaan ole henkilön itsensä äidinkielenään puhuma saame, vaan hänen esivanhempansa käyttämä kieli. Kerran saatu kieliperustainen saamelaisuus on periytyvä ominaisuus, vaikka elävä saamenkieli siirtyisi yhä useamman sukupolven taakse. Kun inarinsaamelaiset ovat historiallisista syistä menettäneet oman inarinsaamen kielensä sukupolvissa laskien aikaisemmin kuin pohjoissaamea puhuneet porosaamelaiset, tämä on johtanut siihen, että tuhatkunta inarinsaamelaista on suljettu saamelaisen kulttuuri-itsehallintojärjestelmän ulkopuolelle ja tämän kautta virallisen saamelaisaseman ulkopuolelle.
Ongelma on syventynyt oleellisesti sen inarinsaamelaisiin kohdistuvan syrjinnän seurauksena, jota saamelaiskäräjät on harjoittanut saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ottamista koskevissa ratkaisuissaan. Korkein hallinto-oikeus on viimeaikaisissa ratkaisuissaan vain osin saanut oikaistua näitä päätöksiä yrittäessään tulkita asiassa noudatettava saamelaiskäräjälakia, johon saamelaismääritelmä sisältyy. Ongelman ydin on kuitenkin syvemmällä. Ensinnäkin kieliperuste ei ole riittävä saamelaisuuden määrittämiseksi. Vielä olennaisempaa on kuitenkin se, että sen määrittäminen kuka on saamelainen, ei pohjimmiltaan kuulu sen enempää saamelaiskäräjien ja sen vaalilautakunnan kaltaiselle keskitetylle, nykyajan luomukselle kuin KHO:llekaan. Saamelaisen perinteen ja kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden perusteella päätösvalta siitä, kuka on katsottava alkuperäiskansan jäseneksi, kuuluu kyseiselle kansalle itselleen, noudattaen kansan perinteitä ja sen itse päättämiä perusteita ja menettelytapoja. Inarinsaamelaisten kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että päätösvalta siitä, kuka on inarinsaamelainen, kuuluu inarinsaamelaisille. Tämä vuorostaan edellyttää että inarinsaamelaiset järjestyvät yhdeksi yhtenäiseksi yhteisöksi, jolle Suomen valtio vahvistaa lakiperusteisen julkisoikeudellisen aseman alkuperäiskansan itsehallinnollisena yhteisönä.
Jouni Kitti

lauantai 25. helmikuuta 2017

Akwé:Kon – uhka luonnon monimuotoisuudelle

Jo vuonna 2012 kirjoittelin tällä blogisivustollani kriittisesti ympäristöministeriön Akwé:Kon -ohjeistuksesta, jonka Metsähallitus otti hyvin kirjaimellisesti käyttöönsä pohjoisimman Lapin valtionmaiden ja -vesien käytön suunnittelussa ja jota nykyisin jopa uudistuneen Metsähallituksen metsätalousyhtiö näyttää nöyrästi soveltavan.
Ympäristöministeriön mukaan (Ympäristöhallinnon ohjeita 1/2011) ”Suomessa Akwé: Kon -ohjeet on tarkoitettu käytettäväksi saamelaisten kotiseutualueella sellaisten hankkeiden ja suunnitelmien kulttuuri-, ympäristö- ja sosiaalisten vaikutusten arvioinnissa, jotka voivat vaikuttaa saamelaiskulttuuriin, -elinkeinoihin ja kulttuuriperintöön. Ohjeiden tarkoitus on turvata luonnon monimuotoisuuden säilyminen sekä alkuperäiskansakulttuurin luontosuhteen ja perinteisen tiedon säilyminen. Akwé: Kon -ohjeet tarjoavat menettelytavan, jolla saamelaisten osallistuminen hankkeiden ja suunnitelmien valmisteluun, vaikutusten arviointiin ja päätöksentekoon voidaan turvata.”
Jo ympäristöministeriön lähtökohta rajata Akwé:Kon -ohjeistuksensa saamelaiskulttuuriin, -elinkeinoihin ja saamelaiseen kulttuuriperintöön on virheellinen. Suomi ei ole kansainvälisesti mennyt tekemään tällaista kaventavaa rajausta sitoutuessaan - eikä myöhemminkään - Rio de Janeirossa 5. päivänä kesäkuuta 1992 tehtyyn biologista monimuotoisuutta koskevaan yleissopimukseen. Siitä laadittu asetus tuli eduskunnan ja presidentin hyväksymänä voimaan 26.10.1994.
Rion sopimuksessa osapuolet tunnustuvat biologisen monimuotoisuuden merkityksen evoluution ja biosfäärin elämää ylläpitävien systeemien kannalta sekä vahvistavat biologisen monimuotoisuuden suojelun kuuluvan koko ihmiskunnalle. Sopimuksessa myös todetaan kuinka ”eräät ihmisen toimet jatkuvasti ja merkittävästi vähentävät biologista monimuotoisuutta”.
Sopimuksessa tunnustetaan monien perinteisen elämäntavan omaavien alkuperäis- ja paikallisyhteisöjen läheinen ja perinteinen riippuvuus biologisista luonnonvaroista, sekä se, että on toivottavaa jakaa biologisen monimuotoisuuden suojelua ja sen osien kestävää käyttöä koskevasta perinteisestä tietämyksestä, uudistuksesta ja käytännöstä saatu hyöty oikeudenmukaisesti.
Vuonna 2012 kirjoitin näin:
”En tiedä millaisia silmälaseja luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta keskeisissä ministeriöissä ja Metsähallituksessa sopimusta ja siitä hyväksyttyä asetusta lukiessa käytetään, sillä viime aikoina luonnonsuojelu- ja erämaa-alueita koskevissa hoidon ja käytön suunnitelmissa näyttäisi vain yksi ja sama ´paikallisyhteisö´ eli saamelaiskulttuuri ja siitäkin käytännössä vain poronhoito olevan se osapuoli, jonka ´perinteistä tietämystä´ kuullaan ja jonka ´läheinen ja perinteinen riippuvuus biologisista luonnonvaroista´ halutaan asettaa jopa luonnon monimuotoisuuden yläpuolelle.”
Tuolloin esimerkkitapauksena oli Hammastunturin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelman uudistaminen, joka herätti muut paikalliset tahot huomaamaan millaiseen saamelaiskäräjien johdattelemaan maiden ja vesien käytön tilanteeseen oltiin ajautumassa.
Saamelaiskäräjäthän nimittää nuo Metsähallituksen organisaatioon ja sen kustannettaviksi kulloisenkin hankkeen kohdalla sisällytettävät Akwé:Kon -työryhmät sihteereineen. Muut paikalliset sidostahot työskentelevät hankkeiden yhteistyöryhmissä yhdessä ja kukin omine varoineen. Myös ne saamelaiset tai saamelaisia käsittävät yhteisöt, jotka eivät saa huomiota ja asemaa saamelaiskäräjien johdon taholta.
Sitä mukaa kuin Akwé:Kon -työryhmien esityksiä on voitu nähdä, on taannoinen kritiikkini osoittautumassa kovin aiheelliseksi. Rion biodiversiteettisopimuksen artikla 8j:n tulkintaan äärimmäisen väljästi liitetty suomalainen Akwé:Kon -sovellus on osoittautumassa vastoin kansainvälisiä tavoitteita luonnon monimuotoisuutta köyhdyttäväksi yhden elinkeinon ja yhdenlaisen valtapolitiikan edunvalvonnaksi.
Toisaalta en kyllä asiaa ihmettelekään kun muistaa, että tuon 8j-artiklan soveltamisen kansallisen työryhmän puheenjohtajanakin toimi silloinen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi. Aiheesta löytyy täältä: http://www.samediggi.fi/index.php?option=com_content&task=blogcategory&id=184&Itemid=326
Itse olen Inarin kunnan edustajana päässyt tutustumaan käytännössä Akwé:Kon -työryhmien toimintaan ja kannanottoihin juuri työnsä päättäneessä Inarin Juutuan-Tuulispään virkistysmetsän erityisaluesuunnittelussa ja vielä jatkuvassa Vätsärin erämaan hoito- ja käyttösuunnitelman uudistamisessa.
Juutuan-Tuulispään erityisalueen suunnittelussa Akwé:Kon tuotti lopulta pääosin saamelaisten yleistä oikeusjargonia sisältävän leikkaa-liimaa -tekeleen, jonka toimenpide-esityksistä ei löydy hyvällä hakemisellakaan alueen luonnon monimuotoisuutta säilyttäviä tai sitä jopa edistäviä esityksiä. Ei varsinkaan jos moisia olisi etsimässä alueen pääkäyttäjäksi asettuvan porotalouden osalta. Vaikka Juutuan-Tuulispään Akwé:Kon -työryhmän kokoonpanossa olivat sentään hyvin edustettuina alueen saamelaiskulttuurin kannalta alkuperäisimmät inarinsaamelaiset, painottui työ toimenpide-esitysten myötä siis siltikin alueella tulijoihin laskettavan suurporonhoidon nykypäivän näkemyksiin. Suurin huoli matkailukylä Inarin ympärillä ovat porojen laidunrauha ja sitä erityisesti uhkaavien koiravaljakoiden liikkuminen.
Poronhoidon painottuminen Inarin kirkonkylän lähialuetta koskeneessa maankäytön suunnittelussa selittää sekin, että suunnittelun ”yleisessä” työryhmässä oli erillään työskennelleen ja ikään kuin viimeisen sanan sanoneen Akwé:Kon -työryhmän lisäksi saamelaiskäräjien, kahden paliskunnan ja vielä Suomen Porosaamelaiset -yhdistyksen edustajat.
Kun nostin esille Inarin kunnan lausunnoissaan esittämää kritiikkiä Akwé:Kon -ohjeistuksen kapeudesta ja sen todetuista epäkohdista, sain kuulla Mestähallituksen aikovan lähiaikoina keskustella saamelaiskäräjien kanssa Akwé:Kon -menettelyn sisällöstä. Olisiko sittenkin käymässä niin, että Metsähallituksessa oltaisiin heräämässä huomaamaan millaiseen sidosryhmien ja paikallisyhteisöjen eriarvoistamiseen ja millaiseen luonnon kannalta kohtalokkaaseen vedättämiseen se on lähtenyt mukaan? Toki toiseen suuntaan arvaillen Metsähallitus voisi olla tekemässä joitain uusia kauppoja saamelaiskäräjien kanssa nykyisen menon jatkamiseksi. Eihän kyllä Metsähallitusta voi sen Ylä-Lapin erämaissa ja suojelualueilla näkyvien tähänastisten luonnon monimuotoisuutta koskevien toimien osalta mitenkään kehua. Näiltä osin sen lakiin kirjattu luonnon monimuotoisuutta koskeva vastuu on kyllä jäänyt kantamatta tai paikoin jopa heitetty surutta harteilta.
Akvé:Kon on muuten mohawk-intiaanikieltä ja tarkoittaa kaikkea luomakunnassa.

lauantai 4. helmikuuta 2017

PSS:n ja ILO 169:n ratifioinnit joutaa jättää

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio hehkutti edeltäjänsä Klemetti Näkkäläjärven ILO 169 -mahalaskun jälkeen, että jatkossa edetäänkin Pohjoismainen saamelaissopimus kärkenä.
Ja edettiin. Jopa niin salassa, että pienessä piirissä neuvoteltu sopimusluonnos ehdittiin melkein parafoida eli alustavasti allekirjoittaa ennen kuin se vuoti julkisuuteen ja tekelettä päästiin arvioimaan. Luonnoksen puolustajaksi ovat sitten taitaneetkin jäädä julkisuudessa vain sen laatijat ja Sanila-Aikio, jolle luonnoksessa tarjottu ”pohjoismainen” kotikieleen perustuva saamelaismääritelmä näytti erityisesti maistuvan.
Eikä Sanila-Aikio ärähtänyt siitäkään, että oikeusministeri Jari Lindström sittemmin ilmoitti Suomen ennen ratifiointia tarkastavan, että sopimusluonnos ja maan kansallinen lainsäädäntö vastaavat toisiaan. Tässä tarkasteluvaiheessa tullaan ministerin mukaan saamelaiskäräjälain uudistuksen yhteydessä muun muassa säätämään siitä, minkä määritelmän pohjalta hakeudutaan jatkossa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Ilmoituksen taustalla oli Tiinaa rauhoittava tieto, jonka mukaan saamelaisen määritelmä ja oikeus hakeutua saamelaiskäräjien vaaliluetteloon irrotettaisiin toisistaan. Saamelaiskäräjät saisi valikoida äänestäjänsä edelleen vaikkapa tuon pohjoismaisen kieliperusteen mukaan ja ”muut (statuksettomat) saamelaiset” voisivat olla saamelaisia ominaan ja omine perusteineen.
Suomeen siis oltaisiin kaavailemassa Lapin Kansan pääkirjoittajaa lainaten kahden kerroksen saamelaisia.  Se, kummassa kerroksessa kutkin olisivat, lienee mielenkiintoinen asia pohdittavaksi. Inarinsaamelainen Kari Kyrö onkin ehtinyt esittää julki useampikohtaisen kysymyspatterin, jolla halutaan selvittää muodostuvan toisen saamelaisryhmän asemaa. Kuten että olisiko tällä kansanryhmällä oma hallintonsa, omat määrärahansa ja ehkäpä oma hallintopalatsinsa tai ainakin mahdollisuus käyttää yhdenvertaisina Inarin Sajosta. Uudenlainen saamelaisuuden määrittäminen koskettaisi paljolti juuri saamelaiskäräjien äänioikeuden ulkopuolelle jätettyjä ja käräjien päätöksenteossa muutenkin syrjäytettyjä inarinsaamelaisia ja tietenkin myös metsäsaamelaisia.
Koska saamelaiskäräjien toiminnassa on kaiken aikaa ollut rahalla ja vallalla keskeinen ”kulttuurinen” asema, vielä se vääntö nähdään jos noihin samoihin rahkeisiin koetetaan sovittaa toista ryhmää!
Maaoikeudet jäivät saamelaissopimustiedottamisessa ja -keskustelussa Suomessa aluksi syrjään ja varmasti ehkä tarkoituksella. Sopimusluonnoshan avaisi ratifioituna mahdollisuuden loputtomiin vaatimuksiin sen tulkinnoista – myös maiden ja vesien käytön ja hallinnon osalta. Oikeus maihin ja vesiin sekä niiden hyödyntämiseen ja hallintaan putkahti kuitenkin hyvin pian näkyville, aluksi ”pohjoismaiselta taholta” eli Norjan suunnasta. Saamelaissopimuksen perimmäinen tarkoitus ja uhka sen vaillinaiseksi jäämisestä purkautui hyvin pian vaatimuksina olla hyväksymättä koko paperia.
Saamelainen Neuvostoliitto on säilynyt 1970-luvulta näihin päiviin Saamenmaan ideologien haaveissa. Eikä ihmekään kun taustalla nykyisinä ihmisoikeusraportoijina ja -juristeina häärivät samat kommunismin airuet kuin tuolloin, kollektiivisen saamelaisvaltion auringonnousussa. Martin Scheininin ja kumppanien valtaa janoava ideologia ja ihan aito länsimainen rahan ahneus ovat nyt vain löytäneet saamelaiseliitin hallintopalatseissa toisensa.
Tohtori Rauna Kuokkasen hiljattainen blogikirjoitus kelpaa hyväksi esimerkiksi saamelaissopimuksen taka-ajatuksista ja pettymyksestä niiden mahdolliseen kariutumiseen. Kuokkanen, kuten muutkin saamelaisnationalistit, kokevat suurena pettymyksenä sen, ellei saamelaissopimuksella suoraan ja välittömästi tunnustettaisi saamelaisten oikeutta käyttämiinsä maihin vaan se jätettäisiin kunkin pohjoismaan kansallisen lain varaan. Tuollaisella tunnustamisella toki mentäisiin jo ehkä ILO 169 -sopimuksen perusteita pitemmälle, lähdetäänhän niissäkin tällaisten asioiden kansallisista ratkaisuista. Toki niissäkin kirjaimellisesti tulkiten voidaan päätyä tunnustamiseen, esimerkkeinä Tanska suhteessa Grönlantiin ja Norja omistuksestaan Norjan Finnmarkin tunturialueeseen.
Kun pohjoismaista saamelaissopimusta sekä Suomessa myös ILO 169 -sopimusta ruvetaan valtioneuvoston, valiokuntien ja eduskunnan piireissä tarkastelemaan, on tuo molemmilla asiakirjoilla meillä ajettu perimmäinen tarkoitus selkeästi tiedostettava. Mikään ”kansallinen” osaratkaisu ei tule lopettamaan kymmenien vuosien ajan kestänyttä kärhämöintiä.
Suomessa suomenkielisen saamelaissopimusluonnoksen julkistamista pantattiin odottamaan Leena Heinämäen tutkimusryhmän raporttia, jonka tekijät lienevät olleet myös tietoisia luonnoksen valmistelun vaiheista ja sisällöstäkin.
Heinämäen raportin piti tuoda lisätietoa Suomen mahdollisen ILO 169 -ratifioinnin perusteiksi ja siltä todella nyt näyttää; sekavuus sen kun vain lisääntyi. Heinämäki pyrkii antamaan kuvaa siitä, että hän käsittelee kriittisesti myös saamelaiskäräjien linjauksia, mutta ”suurissa linjoissa” hän niitä poliittisesti tukee. Esimerkiksi jopa hämäyksestä sopisi Heinämäen lehtihaastattelun (Helsingin Sanomat) lausahdus maaoikeuksien tunnustamisesta. Tutkijan mielestä ILO 169 -sopimuksen ratifioiminen ei tarkoittaisi maiden ja vesien omistusoikeuden siirtämistä saamelaiskäräjille, mutta niin ”kansainvälisesti vertaileva” kuin työn piti ollakin, hän jättää huomiotta kuinka noin on jouduttu tekemään ILO 169 -sopimuksen ratifioineissa Norjassa ja Tanskassa. ILO 169 -sopimuksen 14. artiklan mukaan alkuperäiskansan oikeus sen perinteisesti asuttamiin maihin on tunnustettava.  Ja kun Suomessa on lähdetty siitä, että kansainvälisiä sopimuksia noudatetaan ja tulkitaan sanamuotonsa mukaisesti, olisi selvää, että valtio joutuisi ratifioinnin tapahduttua luopumaan maanomistusoikeudestaan. Tätä ei Heinämäen näköjään kannattanut tuoda esille ennen tuota mahdollista ratifiointia?
Heinämäki siis tukee vaatimuksia ILO 169 -sopimuksen ratifioimista, mutta ei nosta maaoikeuksien osalta esille sitä keiltä tai oikeammin jo keiden esivanhemmilta nuo oikeudet on tosiasiallisesti viety ja keiden toimesta. Suomen saamelaiskiistan keskeinen ongelma jää Heinämäen osalta kokonaan huomiotta. Tässä hän selkeästi toimii vain saamelaisjohdon politiikan jatkeena. Muutenkin koko tutkimusraportti muistuttaa monin paikoin enemmän mielipidekirjoitusta.
Kuten kollegani Gunnar Pettersson mainiosti omassa bologissaan kannusti pääministeri Juha Sipilää upottamaan enempää vatuloimatta pohjoismainen saamelaissopimusluonnos kansainvälisesti, kansallisesti ja saamelaisten asioiden edistämisen osalta kelvottomana, samaa voin suositella Heinämäen tutkimuksen perusteella ja aiemmat oikeusministeriön piilottamat maaoikeustutkimukset muistaen ILO 169 -ratifioinnista.
Ellei vastuuministeriöstä löydy kykyä rehelliseen vallitsevan tilanteen tarkasteluun ja sitä varmentaviin toimeksiantoihin, joutaa tällaiset tyhjän jappasemiset jättää.

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Pohjoismainen saamelaissopimus

Kun pohjoismaista saamelaissopimusta ollaan näillä tiedoin jo parafoimassa eli alustavasti allekirjoittamassa oikeusministeriön taholta, eikä sopimusluonnosta ole kyselyistä huolimatta annettu yleiseen tietoon, julkaisen pöydältäni löytyvän sopimuksen luonnoksen kokonaisuudessaan tässä blogissani.
Saamelaissopimuksen osalta ollaan ajautumassa samanlaiseen tilanteeseen kuin ILO 169 -sopimuksen kohdalla aiemmin. Toisin sanoen valtakunnan päätöksentekijät saavat eteensä parafoidun sopimuksen ja päälleen vaatimukset sen ratifioimisesta. Sopimukseen siis joudutaan ottamaan kantaa vasta tuossa vaiheessa, sillä mitään – ainakaan julkista tietoa – ei ole, että edes valtioneuvosto olisi sopimusluonnosta ja sen parafointia käsitellyt.
Huomautan, että tämä julkaisemani versio on luonnos eikä siihen sisälly Suomen taholla ministeriöissä (oikeusministeriössä ja maa- ja metsätalousministeriössä) käytyjä mahdollisia neuvonpitoja sopimuksen edellyttämistä kansallisista lainsäädäntö- ja muista toimenpiteistä. Tuskin näitä on kaikkien mahdollisten tulkinta- ja seurausmahdollisuuksien osalta edes yritetty käydä läpi.
Aiemmin julki annetuista tiedotteista saattoi jo arvella, että ainakin metsähallituslain soveltamisen osalta voidaan jotain esityksiä tai vaatimuksia odottaa.
Varsin mielenkiintoinen tulee olemaan myös oikeusministeriön esitys siitä miten sopimusta lähdettäisiin päätöksenteossa ajamaan. Voi hyvinkin olla, ettei ministeriön mielestä tarvita kovinkaan laajoja lausuntokierroksia, koskapa lausuntoja on jo pyydetty niinkin vasta kuin noin vuosikymmen sitten.
Sekin on mielenkiintoista, miten tähän salassa valmistellun sopimuksen käsittelyyn tullaan niveltämään oikeusministeriön teettämä alkuperäiskansojen asemaa kansainvälisesti vertaileva tutkimus, jonka piti kaiketi olla apuvälineenä Suomen harkitessa ILO 169 -sopimuksen ratifiointia.
Ehkäpä koko ILO 169 -sopimusta ei enää esitetä ratifioitavaksi, menisihän pohjoismainen saamelaissopimus sitä paljon pitemmälle ja samalla vältettäisiin muun muassa alkuperäiskansan kansainvälinen määrittäminen.
Vai vältettäisiinkö?

Seuraavassa siis pohjoismaista sopimustekstiä:

Norjan, Ruotsin ja Suomen hallitukset, jotka toteavat

– että saamelaisilla, näiden kolmen valtion kansana ja alkuperäiskansana, on oma valtioiden rajat ylittävä kulttuurinsa ja yhteiskuntaelämänsä sekä omat valtioiden rajat ylittävät kielensä,
– että jo 7 ja 18 päivänä lokakuuta 1751 solmitun rajasopimuksen lisäasiakirjassa (Lappi-kodisilli) luotiin puitteet rajat ylittävälle yhteistyölle ja vahvistettiin saamelaisten vanhan perinnäistavan mukaiset oikeudet,
– että saamelaisten oikeudet turvataan kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa,
– että Yhdistyneet kansakunnat vuonna 2007 hyväksyi alkuperäiskansojen oikeuksia koskevan julistuksen, jonka puolesta nämä kolme valtiota äänesti ja jota kaikki kolme saamelaiskäräjää kannatti, ja että näiden kolmen valtion alkuperäiskansojen oikeuksia koskevalle julistukselle antama tuki toistettiin Yhdistyneiden kansakuntien alkuperäiskansojen maailmankongressin loppuasiakirjassa vuonna 2014,
– että Norja, toisin kuin Suomi ja Ruotsi, on tämän yleissopimuksen allekirjoitushetkellä ratifioinut Kansainvälisen työjärjestön (ILO) vuonna 1989 tehdyn itsenäisten maiden alkuperäis- ja heimokansoja koskevan yleissopimuksen nro 169,

palauttavat mieleen

– että Yhdistyneiden kansakuntien yrityksiä ja ihmisoikeuksia koskevat ohjaavat periaatteet ja OECD:n monikansallisille yrityksille asettamat suuntaviivat antavat elinkeinoelämälle ihmisoikeuksien, mukaan lukien alkuperäiskansojen oikeuksien, kunnioittamista koskevan erityisvastuun ja että valtioilla on vastuu teollisuuden ohjeistamisesta kunnioittamaan näitä oikeuksia,
jotka pitävät lähtökohtanaan
– että saamelaisen tulevaa oikeusasemaa vahvistettaessa erityisesti otetaan huomioon, että historian saatossa saamelaisia ei ole kohdeltu yhdenvertaisena kansana ja että heitä on tuolloin kohdeltu epäoikeudenmukaisesti,
– että saamelaiset haluavat ja tahtovat ottaa vastuun oman tulevaisuutensa rakentamisesta ja, että heillä on myös siihen oikeus,
– että valtiot ottavat huomioon saamelaisten itsemääräämisoikeuden täyttäessään tämän sopimuksen mukaisia velvoitteitaan,
– että yleissopimus ei estä valtioita myöntämästä, ottamalla huomioon vähimmäisoikeuksia koskeva 2 artikla ja saamelaisten itsemääräämisoikeutta koskeva 4 artikla, muille henkilöille, jotka katsovat olevansa saamelaisia ja, joilla on läheinen yhteys saamelaiseen kulttuuriin, oikeutta tulla otetuksi saamelaiskäräjien äänestysluetteloon.
– että ”saamelaisalueet” tässä yleissopimuksessa voidaan rajata eri lailla eri maissa ja eri kysymysten kohdalla, mutta että tämä tapahtuu saamelaisten historiallista ja nykyaikaan liittyvää läsnäoloa kunnioittaen siten, että tavoitteena on vahvistaa ja lujittaa saamelaista kulttuuria, saamen kieliä ja saamelaisten yhteiskuntaelämää, saamelaisen kansan itsemääräämisoikeuden nojalla,
– että saamelaiselinkeinoilla ja saamelaisten luonnonvarojen käytöllä tässä yleissopimuksessa tarkoitetaan sellaisia perinteisiä saamelaiselinkeinoja ja sellaista perinteistä luonnonvarojen käyttöä joka ylläpitää ja kehittää saamelaista kulttuuria, saamen kieltä ja saamelaisten yhteiskuntaelämää, ja että perinteinen käyttö ei estä uusien toimintamuotojen käyttöönottoa,
– että poronhoidolla, kalastuksella ja muulla saamelaisella perinteisellä luonnonvarojen käytöllä on erityinen merkitys saamelaisen kulttuurin, saamen kielen ja saamelaisten yhteiskuntaelämän ylläpitämisen ja kehittämisen kannalta,
– että saamelaisilla naisilla on keskeinen asema saamelaisen kulttuurin, saamen kielen ja saamelaisten yhteiskuntaelämän ylläpitämisessä ja kehittämisessä,

tunnustavat

– että saamelaisilla on oltava mahdollisuus käyttää maata ja vettä saamelaisen kulttuurin, saamen kielen ja saamelaisten yhteiskuntaelämän perustana,
– että saamelaiset – kuten muut – ovat voineet luoda sekä omistus- että käyttöoikeuksia niin henkilökohtaiselta kuin kollektiiviselta pohjalta,
– että yleissopimus turvaa mutta ei muuta luotuja oikeuksia saamelaisalueilla,
– että valtioilla on erityinen vastuu, saamelaisten perinnäistapoja kunnioittaen, turvata saamelaisille todellinen mahdollisuus saada kansallisen oikeusjärjestelmän kautta tunnustettua ja tuomiolla vahvistettua luodut maaoikeudet alueillaan,
– että valtioilla on mahdollisuus varmistaa että saamelaiset saavat osansa saamelaisalueilla tuotettujen luonnonvarojen arvosta, ottaen huomioon vaikutus, joka luonnonvarojen tuotannolla on ollut ja on saamelaisalueilla saamelaisten elinkeinoihin, saamelaiseen kulttuuriin ja perinteiseen elämänmuotoon,
tunnustavat saamelaiskäräjien aktiivisen roolin neuvotteluissa ja niiden osallistuminen niihin ja jotka huomioivat että näiden kolmen valtion saamelaiskäräjät ovat osaltaan hyväksyneet yleissopimuksen, ovat sopineet seuraavasta pohjoismaisesta saamelaissopimuksesta.

1. lukuSaamelaisten yleiset oikeudet

1. artikla: Yleissopimuksen tarkoitus
Yleissopimuksen tarkoituksena on varmistaa ja vahvistaa saamelaisten oikeudet siten, että saamelaiset voivat säilyttää, harjoittaa ja kehittää kulttuuriaan, kieliään ja yhteiskuntaelämäänsä niin, että valtionrajat häiritsevät tätä mahdollisimman vähän.
2. artikla: Vähimmäisoikeudet
Tämän yleissopimuksen turvaamat oikeudet ovat vähimmäisoikeuksia. Ne eivät estä yksittäisiä sopimusvaltioita laajentamasta saamelaisten oikeuksia tai ryhtymästä kattavampiin toimiin, eikä niiden perusteella voi rajoittaa sellaisia saamelaisten oikeuksia, jotka johtuvat muista säännöksistä tai kansainvälisistä sitoumuksista.
3. artikla: Saamelaisten oikeudet
Saamelaiset ovat sopimusvaltioiden alkuperäiskansa. Saamelaisilla on oikeus säilyttää, harjoittaa ja kehittää kulttuuriaan, kieltään ja yhteiskuntaelämäänsä.
Valtiot turvaavat saamelaisten oikeudet tehokkaasti ja ryhtyvät tarvittaessa erityistoimiin, jotta saamelaiset voisivat nauttia näistä oikeuksista helpommin.
4. artikla: Itsemääräämisoikeus
Saamelaisilla on kansana itsemääräämisoikeus. Tämän oikeuden nojalla saamelaiset saavat vapaasti määrätä poliittisesta asemastaan ja taloudellisesta, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta kehityksestään.
Itsemääräämisoikeus toteutuu itsehallintona sisäisissä asioissa ja neuvottelujen kautta asioissa, joilla voi osoittautua olevan erityistä merkitystä saamelaisille.
5. artikla: Naisten ja miesten tasa-arvo
Valtiot edistävät saamelaisten naisten ja miesten sekä saamelaisten tyttöjen ja poikien välistä tasa-arvoa. Tavoitteena on saamelaisten naisten ja miesten välisen tasa-arvon saavuttaminen.
Valmisteltaessa asioita ja tehtäessä päätöksiä sopimuksen tarkoittamilla alueilla on valtioiden selvitettävä ja otettava huomioon toimenpiteen vaikutukset saamelaisten naisten ja saamelaisten miesten kannalta.
Tässä sopimuksessa mainittujen vapauksien ja oikeuksien käyttäminen on turvattava ilman sukupuoleen perustuvaa syrjintää.
6. artikla: Saamelaislasten oikeudet
Valtioiden tulee erityisesti edistää saamelaislasten oikeutta kunkin osaltaan ja yhdessä muiden saamelaisten kanssa säilyttää, harjoittaa ja kehittää kulttuuriaan, kieliään ja yhteiskuntaelämäänsä.
Valtiot kiinnittävät erityishuomiota saamelaislasten tarpeisiin ja oikeuksiin täyttäessään tämän sopimuksen mukaisia velvoitteitaan. Saamelaislapsilla on oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin ikänsä ja kypsyytensä mukaisesti. Lapsen etu on kaikissa saamelaislapsia koskevissa toimenpiteissä ensisijainen.
7. artikla: Syrjimättömyys
Saamelaisille taataan suoja saamelaisuuteen liittyvää syrjintää vastaan.
Valtiot ryhtyvät tehokkaisiin toimenpiteisiin ehkäistäkseen saamelaisten syrjintää ja ennakkoluuloja heitä kohtaan sekä edistääkseen keskinäistä kunnioitusta ja ymmärrystä saamelaisten ja muun väestön välillä.
8. artikla: Kieli
Saamen kielellä tarkoitetaan tässä sopimuksessa kaikkia saamen kieliä.
9. artikla: Perinnäistavat
Valtioiden tulee kunnioittaa asiaankuuluvasti saamelaisten oikeuskäsityksiä, oikeudellisia perinteitä ja perinnäistapoja.
Valmistellessaan lainsäädäntöä aloilla, joilla saattaa olla saamelaisia perinnäistapoja valtiot selvittävät, onko tällaisia tapoja olemassa ja tulisiko ne siinä tapauksessa turvata tai ottaa muuten huomioon lainsäädännössä.
10. artikla: Valtionrajat ylittävä yhteistyö
Valtiot helpottavat saamelaisten valtionrajojen yli harjoittamaa yhteistyötä ja pyrkivät poistamaan esteitä, jotka johtuvat kansalaisuudesta tai asuinpaikasta tai muutoin siitä, että saamelaiset ovat usean valtion alueella asuva kansa.
Valtiot edesauttavat saamelaisen kulttuurin, saamen kielen ja saamelaisten yhteiskuntaelämän säilyttämistä, harjoittamista ja kehittämistä yli valtionrajojen.  Tässä tarkoituksessa valtiot erityisesti helpottavat saamelaisten elinkeinon harjoittamista yli näiden rajojen sekä kehittävät saamelaisten mahdollisuuksia saada opetusta, terveydenhoitoa ja sosiaalipalveluja toisessa näistä valtioista silloin, kun tällainen ratkaisu on tarkoituksenmukaisempi.
11. artikla: Symbolit
Valtiot kunnioittavat saamelaisten oikeutta määrätä saamenlipun ja muiden saamelaissymbolien käytöstä sekä edistävät saamelaissymbolien näkyvyyttä.

2. luku: Itsemääräämisoikeus

12. artikla: Saamelaiskäräjät
Jokaisessa sopimusvaltiossa on saamelaiskäräjät, joka on kyseisen maan korkein saamelaistoimielin. Saamelaiskäräjät edustaa maassa saamelaisia ja se valitaan kyseisen maan saamelaisten yleiseen äänioikeuteen perustuvilla vaaleilla.
Säännökset saamelaiskäräjien vaaleista vahvistetaan laissa.
Saamelaiskäräjillä tulee olla sellaiset vastuualueet ja sellaisia tehtäviä, että ne voivat tehokkaasti huolehtia saamelaisten itsemääräämisoikeuden toteutumisesta.
Saamelaiskäräjien tehtävät vahvistetaan laissa. Saamelaiskäräjät päättävät itsenäisesti muista asioista, joiden parissa ne haluavat työskennellä ja joista ne haluavat antaa lausuntoja.
13. artikla: Saamelaiskäräjien äänestysluettelo
Henkilö, joka pitää itseään saamelaisena ja
a) jolla on saamen kieli kotikielenä Norjassa tai Ruotsissa tai äidinkielenä Suomessa, tai
b) jonka jollain vanhemmalla, isovanhemmalla tai isoisovanhemmalla on ollut saamen kieli kotikielenä Norjassa tai Ruotsissa tai äidinkielenä Suomessa, tai
c) jonka joku vanhemmista on tai on ollut saamelaiskäräjien äänestysluettelossa,
on oikeus, jos muut kuten ikää, kansalaisuutta ja väestökirjanpitoa koskevat vaatimukset täyttyvät, tulla otetuksi saamelaiskäräjien äänestysluetteloon Norjassa, Ruotsissa tai Suomessa.
Saamelaiskäräjät voivat tehdä yhteistyötä yllä mainitun määräyksen täytäntöönpanossa kansallisen lainsäädännön mukaisesti.
14. artikla: Saamelaiskäräjien oikeus itsehallintoon
Saamelaiskäräjät tekevät itsenäisiä päätöksiä asioissa, joista ne kansallisen lainsäädännön mukaan ovat vastuussa, sekä muissa käsittelemissään asioissa.
15. artikla Yhteistyö
Saamelaiskäräjät voivat tehdä yhteistyösopimuksia muiden alkuperäiskansojen sekä kansallisten, alueellisten ja paikallisten tahojen kanssa.
16. artikla: Yhteiset toimielimet
Valtioiden tulee edistää saamelaiskäräjien mahdollisuutta tehdä yhteistyötä ja muodostaa yhteisiä toimielimiä. Jos kansallinen lainsäädäntö sen sallii, voidaan yhteisille toimielimille antaa julkisia hallintotehtäviä.
17. artikla: Neuvottelut
Valtio neuvottelee saamelaiskäräjien kanssa säädettäessä lakeja, tehtäessä päätöksiä sekä ryhdyttäessä muihin toimiin, joilla voi olla erityinen merkitys saamelaisille. Neuvottelut käydään hyvässä hengessä, ja niissä tulee pyrkiä yksimielisyyteen tai yhteisymmärrykseen saamelaiskäräjien kanssa ennen päätöksentekoa. Valtioiden on ilmoitettava saamelaiskäräjille mahdollisimman pian, kun ne aloittavat työskentelyn tällaisissa asioissa.
18. artikla: Neuvottelut muiden saamelaisia edustavien tahojen kanssa
Säädettäessä lakeja, tehtäessä päätöksiä sekä ryhdyttäessä muihin toimiin, joilla voi olla erityinen merkitys muille saamelaistahoille kuin saamelaiskäräjille, kuten saamelaiskylille, siidoille, paliskunnille, kolttasaamelaisten kyläkokouksille tai muille saamelaisjärjestöille, valtion tulee, jos siihen on syytä, myös neuvotella näiden tahojen edustajien kanssa.
19. artikla: Kansainvälinen edustus
Valtiot edistävät saamelaiskäräjien itsenäistä edustusta kansainvälisissä organisaatioissa ja kokouksissa, joissa käsitellään asioita, joilla on erityistä merkitystä saamelaisille.
Valtiot osallistavat aktiivisesti saamelaiskäräjiä kansainvälisissä yhteyksissä, käsiteltäessä asioita, joilla on erityistä merkitystä saamelaisille.

3. luku: Kieli ja kulttuuri

20. artikla: Oikeus kieleen ja kulttuuriin
Saamelaisilla on oikeus harjoittaa, käyttää, kehittää, säilyttää ja tuleville sukupolville välittää kieliään ja kulttuuriaan. Valtiot kunnioittavat, edistävät ja suojelevat näitä oikeuksia.
21. artikla: Saamen kielen käyttö
Saamelaisilla on oikeus käyttää henkilönnimiään sekä saada ne hyväksytyiksi kansallisten säännösten mukaisesti.
Saamelaisalueilla on voitava hyväksyä ja käyttää saamenkielisiä maantieteellisiä nimiä.
Saamelaisilla on oikeus käyttää saamen kieltä tuomioistuimissa ja asioitaessa viranomaisten kanssa saamelaisalueilla.
Valtiot edistävät saamelaisten mahdollisuutta käyttää saamen kieltä sosiaali- ja terveydenhuollossa saamelaisalueilla.
Valtiot helpottavat saamen kielen käyttöä saamelaisalueiden ulkopuolella.
Sosiaali- ja terveydenhuollon alalla valtiot huomioivat saamelaiskulttuuriin liittyviä seikkoja.
22. artikla: Saamelainen kulttuuriperintö, saamelaiset kulttuuri-ilmaukset sekä saamelaisten perinteinen tieto
Valtiot ottavat huomioon saamelaisten kulttuuriperinnön, saamelaisten kulttuurinilmaukset ja saamelaisen perinteisen tiedon saamelaisasioita koskevassa päätöksenteossa.
Saamelaisten aineellinen kulttuuriperintö suojellaan lailla. Valtiot edistävät saamelaisten immateriaalisen kulttuuriperinnön turvaamista. Saamelaiskäräjät, tai viranomaiset yhteistyössä saamelaiskäräjien kanssa, saamelaiset museot tai muut saamelaiset laitokset vastaavat saamelaista kulttuuriperintöä koskevista asioista.
Valtion tai muun julkisen laitoksen hallussa olevan saamelaisen kulttuuriperinnön hallinnointi kuuluu saamelaiskäräjille taikka museoille tai laitoksille yhdessä saamelaiskäräjien kanssa.
Valtiot edistävät saamelaisen kulttuuriomaisuuden palauttamista ja hallinnointia kolmannen kappaleen mukaisesti.
23. artikla: Opetus
Saamelaisilla on peruskoulussa tai vastaavalla kouluasteella oikeus saamen kielen ja saamenkieliseen opetukseen saamelaisalueilla. Muilla maantieteellisillä alueilla valtiot takaavat saamelaisille mahdollisuuden saada saamen kielen opetusta sekä edistävät mahdollisuuksia saamenkieliseen opetukseen.
Valtioiden on ryhdyttävä toimenpiteisiin koulutuksen alalla, jotta saamelaisten asemaan ja oikeuksiin alkuperäiskansana sekä heidän historiaansa, kieleensä ja kulttuuriinsa liittyvä tietämys ja kunnioitus lisääntyisivät. 
Saamelaiskäräjien kanssa neuvotellaan 17 artiklan mukaisesti tai ne voivat määrätyissä puitteissa kehittää opetuksen sisältöä saamelaisaineissa ja saamelaisten historiaan, kulttuuriin, perinteisiin elinkeinoihin ja yhteiskuntaelämään liittyen.
Valtiot tarjoavat tarvittaessa, tilapäisesti, vaihtoehtoisia opetusmenetelmiä käytettäväksi alueilla, joilla ei ole saamenkielentaitoisia opettajia ja joilla saamelaisia oppilaita on vähän.
24. artikla: Tutkimus
Valtiot luovat hyvät edellytykset saamelaisyhteisön kannalta merkittävälle tutkimukselle ja tutkimusyhteistyölle. Tällaista tutkimusta harjoitettaessa on otettava huomioon vakiintuneet tutkimuseettiset säännöt sekä kansainväliset periaatteet, joita noudatetaan alkuperäiskansoihin liittyvässä tutkimuksessa.
25. artikla: Tiedotusvälineet
Valtiot edistävät laajaa saamenkielistä mediatarjontaa.
Ottaen huomioon tiedotusvälineiden riippumattomuuden valtioiden tulee mahdollisimman hyvin huolehtia, että saamelaisille annetaan mahdollisuus luoda ja käyttää omia tiedotusvälineitä.
26. artikla: Valtionrajat ylittävä yhteistyö
Valtiot edistävät saamen kielenhuoltoa koskevaa valtionrajat ylittävää yhteistyötä erityisesti määriteltäessä kielellisiä normeja ja terminologiaa.
Valtiot edistävät valtionrajat ylittävää yhteistyötä kysymyksissä, jotka koskevat saamen kielen koulutusta ja opetusta, saamenkielistä koulutusta ja opetusta sekä saamelaisten historiaa, kulttuuria ja kieltä koskevaa koulutusta ja opetusta. Lisäksi valtiot edistävät saamenkielisen oppimateriaalin ja saamelaisten historiaa, kulttuuria ja kieltä koskevan oppimateriaalin kehittämistä koskevaa valtionrajat ylittävää yhteistyötä.
Valtiot edistävät saamelaisen kulttuuriperinnön ja saamelaisten perinteisen tiedon dokumentointiin, suojeluun ja käyttöön liittyvää valtionrajat ylittävää yhteistyötä.
Valtiot rohkaisevat mahdollisuuksien mukaan ja tiedotusvälineiden riippumattomuuden huomioon ottaen valtionrajat ylittävää yhteistyötä saamenkielistä mediatarjontaa tarjoavien tiedotusvälineiden välillä.

4. luku: Maa ja vesi

27. artikla: Oikeus maahan ja veteen
Alueet, joita saamelaiset ovat perinteisesti käyttäneet, ovat perustana sille, että saamelaiset voivat säilyttää, harjoittaa ja kehittää kulttuuriaan, kieliään ja yhteiskuntaelämäänsä.
Saamelaiset ovat valtioissa pitkäaikaisen maa- ja vesialueiden perinteisen käytön kautta luoneet kollektiivisen tai yksilöllisen omistus- tai käyttöoikeuden saamelaisalueilla.
28. artikla: Maahan ja veteen kohdistuvien oikeuksien turvaaminen
Valtiot ryhtyvät toimenpiteisiin turvatakseen saamelaisten oikeuden niihin luonnonvaroihin, joita he ovat perinteisesti käyttäneet saamelaisalueilla ja mahdollisuudet käyttää näitä luonnonvaroja.
Valtiot varmistavat, että kansallisessa lainsäädännössä on asianmukaiset menettelytavat, joilla voidaan sitovasti vahvistaa saamelaisten oikeudet maahan ja veteen.
Tällaisten oikeuksien olemassaolon arvioinnissa huomioidaan, ettei saamelaisten maan tai vesien käytöstä useinkaan jää pysyviä jälkiä luontoon.
29. artikla: Keskinäinen kunnioitus
Valtiot huolehtivat siitä, että oikeudenomistajat ja kaikki muut maiden ja vesien käyttäjät osoittavat keskinäistä kunnioitusta toistensa intressejä kohtaan ottamalla huomioon mikä merkitys saamelaisten vesien ja maiden käytöllä on saamen kielelle, saamelaiselle kulttuurille ja saamelaisten yhteiskuntaelämälle.
30. artikla: Luonnonvaroihin kajoaminen tai niiden muuttunut käyttö
Harkitessaan saamelaisalueiden luonnonvaroihin kajoamista tai niiden käytön muuttamista koskevaa päätöksentekoa tai luvan myöntämistä tällaiselle kajoamiselle tai käytölle, valtiot kiinnittävät erityistä huomiota siihen, että kajoaminen tai muuttunut käyttö ei aiheuta ilmeistä haittaa saamen kielelle, saamelaiselle kulttuurille tai saamelaisten yhteiskuntaelämälle. Kun kajoamisen tai muutoksen sallittavuutta koskevan asian ratkaisemista harkitaan, valtiot huolehtivat tässä tarkoituksessa siitä, että eri toimenpiteiden kokonaisvaikutus saamelaiseen kulttuuriin, saamen kieleen ja saamelaisten yhteiskuntaelämään alueella huomioidaan.
Kajottaessa saamelaisten omistus- tai käyttöoikeuteen myönnetään korvaus kansallisten säännösten mukaisesti.
31. artikla:Saamelaisten oikeus harjoittaa kulttuuriaan, kieliään ja yhteiskuntaelämäänsä
Kajoamalla luonnonvaroihin ja muuttamalla niiden käyttötarkoitusta ei saa kieltää saamelaisilta heidän oikeuttaan alkuperäiskansana harjoittaa heidän omaa kulttuuriaan, omia kieliään ja omaa yhteiskuntaelämäänsä.
32. artikla: Luonnonvarojen hallinnointi
Ottaen huomioon, että saamelaisten maahan ja veteen kohdistuvilla oikeuksilla on erityinen merkitys saamelaisen kulttuurin, saamen kielen ja saamelaisten yhteiskuntaelämän säilyttämisen kannalta, valtioiden ja muiden valtion omaisuutta hallinnoivien on mahdollisuuksien mukaan neuvoteltava saamelaisten kanssa kysymyksistä, jotka liittyvät saamelaisia koskevien luonnonvarojen hallinnointiin ja joihin 17 artiklan vaatimuksia ei sovelleta, tai muulla tavalla aktiivisesti osallistaa saamelaisia näihin kysymyksiin.
33. artikla: Luonnon- ja kulttuuriympäristö
Valtiot edistävät saamelaisalueiden luonnon- ja kulttuuriympäristön kestävää käyttöä saamelaisten perinteistä tietoa kunnioittaen ja ottaen huomioon luonnon- ja kulttuuriympäristöjen erityismerkitys saamelaisen kulttuurin, saamen kielen ja saamelaisten yhteiskuntaelämän perustana.

5. luku: Elinkeinot

34. artikla: Saamelaiselinkeinot
Saamelaiselinkeinoilla on erityismerkitys saamelaisen kulttuurin, kielen ja yhteiskuntaelämän säilyttämisen, harjoittamisen ja kehittämisen kannalta.
Luontaiselinkeinoilla, kalastus, metsästys, pienimuotoinen eläintenpito ja luonnonvarojen talteenotto mukaan lukien, on pitkä saamelainen perinne eri saamelaisalueilla, ja ne ovat vaikuttaneet kauan kieleen, kulttuuriin ja saamelaisten perinteiseen tietoon sekä asutukseen, kotitalouteen ja duodjituotannon raaka-aineisiin.
Valtioiden tulee edistää saamelaiselinkeinoja.
Elinkeinoja ja luonnonvarojen käyttöä on edelleen pidettävä saamelaisen kulttuurin harjoittamisena, vaikka uusia tarkoituksenmukaisia toimintamuotoja otetaan käyttöön yleisen yhteiskuntakehityksen myötä.
35. artikla: Kulttuurielinkeinot ja luovat elinkeinot sekä matkailu
Saamelainen kulttuuri, historia ja luonto ovat kulttuurielinkeinojen ja luovien elinkeinojen sekä matkailun voimavara saamelaisalueella. Valtiot edistävät sitä, että tätä voimavaraa hyödynnetään kestävällä tavalla ja saamen kieltä, saamelaisten kulttuuria ja saamelaisten yhteiskuntaelämää kunnioittaen.
36. artikla: Poronhoito
Poronhoidolla on saamelaiselinkeinona ja perinnäistapaan perustuvana kulttuurinmuotona lain suoja.
Valtiot edistävät saamelaisten harjoittaman poronhoidon asemaa ja toimintaedellytyksiä sekä kehittävät valtionrajat ylittävää yhteistyötä.
37. artikla: Merten luonnonvarat
Merisaamelaisalueilla tapahtuvassa meren elollisten luonnonvarojen sääntelyssä ja jakamisessa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen millainen merkitys saamelaisten tavalla hyödyntää näitä varoja on saamelaiselle kulttuurille, saamen kielelle ja saamelaisten yhteiskuntaelämälle.
38. artikla: Duodji (saamenkäsityö ja taidekäsityö)
Valtiot edistävät lainsäädännöllisin, hallinnollisin tai taloudellisin toimenpitein saamelaisten mahdollisuuksia elvyttää, säilyttää, suojella ja kehittää saamenkäsityöhön liittyviä perinteisiä taitoja ja tapoja ja perinteistä tietoa sekä edellytyksiä harjoittaa saamenkäsitöitä elinkeinona.

6. luku: Sopimuksen täytäntöönpano

39. artikla: Ministerien ja saamelaiskäräjien puheenjohtajien yhteistyöneuvosto
Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaisasioista vastaavat ministerit sekä näiden maiden saamelaiskäräjien puheenjohtajat kokoontuvat säännöllisesti.
Yhteistyöllä edistetään tämän yleissopimuksen 1 artiklan mukaista tarkoitusta. Kokouksissa käsitellään tämän yleissopimuksen täytäntöönpanoa.
40. artikla: Sopimuksen täytäntöönpanon seuranta
Tämän sopimuksen täytäntöönpanon seurannasta huolehtii Pohjoismaiseen saamelaisasioiden virkamieskomiteaan NÄS:iin liittyvä työryhmä. Työryhmässä on kuusi jäsentä, jotka edustavat valtioita ja saamelaiskäräjiä. Kukin valtio nimittää yhden edustajan ja saamelaiskäräjät nimittävät kukin yhden edustajan.
Yleissopimuksen seurannan tapahtuu vuoropuheluna työryhmässä olevien kaikkien kolmen valtion ja niiden saamelaiskäräjien kesken. Vuoropuhelun tavoitteena on määritellä haasteita sekä vaihtaa kokemuksia ja tietoa hyvistä käytännöistä sekä pyrkiä yhdessä yksimielisyyteen sopimuksen tavoitteita edistävistä ratkaisuista.
Työryhmä käsittelee temaattisia asioita sekä saamelaiskäräjiltä ja muilta tahoilta tulleita raportteja siitä, miten saamelaisten oikeuksia toteutetaan tämän sopimuksen mukaisesti. Työryhmä voi tehdä yhteistyötä eri tahojen kanssa.
Edistääkseen sopimuksen tarkoitusta työryhmä voi esittää valtioiden hallituksille ja saamelaiskäräjille ehdotuksia ja raportteja.  Ellei ehdotus tai raportti saavuta yksimielisyyttä, työryhmän jäsenet voivat jättää siihen erityishuomautuksia.
Työryhmä päättää säännöistään ja määrää niissä tarkemmin yllä mainitusta toiminnasta.
41. artikla: Sopimuksen seurannan kulut
Kulut, joita koituu sopimuksen täytäntöönpanon seurannasta artiklan 40 mukaisesti, jaetaan kolmen sopimusvaltion kesken tasan tai erillisen sopimuksen mukaisesti.

7. luku: Muut määräykset

42. artikla: Allekirjoitus
Tämä sopimus saatetaan ennen allekirjoitusta kaikkien kolmen maan saamelaiskäräjien käsiteltäväksi.
43. artikla: Ratifiointi ja voimaantulo
Tämä sopimus ratifioidaan.
Yleissopimus tulee voimaan kolmantenakymmenentenä päivänä sen jälkeen, kun kaikki osapuolet ovat tallettaneet ratifiointiasiakirjansa Norjan ulkoasiainministeriöön.
Norjan ulkoasiainministeriö ilmoittaa muille osapuolille ratifiointiasiakirjojen tallettamisesta ja yleissopimuksen voimaantuloajasta. Osapuolet vastaavat asian tiedottamisesta saamelaiskäräjille.
44. artikla: Sopimuksen muutokset
Muutokset tähän sopimukseen tehdään yhteistyössä kolmen valtioin saamelaiskäräjien kanssa.
Yleissopimuksen muutos tulee voimaan kolmekymmentä päivää sen jälkeen, kun sopimuspuolet ovat ilmoittaneet Norjan ulkoasiainministeriölle hyväksyneensä muutokset.
45. artikla: Irtisanominen
Osapuoli voi irtisanoa sopimuksen ilmoittamalla asiasta kirjallisesti Norjan ulkoasianministeriölle, joka ilmoittaa muille osapuolille kyseisen ilmoituksen vastaanottamisesta ja ilmoituksen sisällöstä. Sopimusvaltiot vastaavat asian tiedottamisesta saamelaiskäräjille.
Irtisanominen koskee vain sen jättänyttä osapuolta ja tulee voimaan kuusi kuukautta sen jälkeen, kun Norjan ulkoasiainministeriö on vastaanottanut irtisanomisilmoituksen.
46. artikla: Alkuperäisen tekstin tallettaminen ja allekirjoittaminen
Tämän yleissopimuksen alkuperäiskappaleet talletetaan Norjan ulkoasiainministeriöön, joka toimittaa muille osapuolille sopimuksen oikeaksi todistetut jäljennökset. Osapuolet vastaavat sopimuksen oikeaksi todistettujen kopioiden toimittamisesta saamelaiskäräjille.
Tämän vakuudeksi osapuolten edustajat ovat allekirjoittaneet tämän sopimuksen.

Sopimus pidetään saatavilla saamen kielillä.

Sopimuksen allekirjoitukset
Norja, Ruotsi, Suomi
Päiväys
Paikka
Voimassa alkaen