First Nations – Second Nations

Polveutuminen on kansainvälisesti tunnustettuna ensimmäinen ja tärkein peruste alkuperäiskansaa määriteltäessä. Näin silloin kun puhutaan oikeasti eli historiaan nojaten alkuperäisistä kansoista tai kansanryhmistä.
Sitten on olemassa se poliittinen alkuperäiskansan käsite, joka muuttuu vähän mitenkin sen mukaan miten ja millä tarkoitusperillä tuon käsitteen sisällä olevaa ryhmää halutaan rajata (esimerkiksi: http://www.kepa.fi/uutiset-media/uutiset/ovatko-alkuperaiskansat-alkuperaisia). Niinpä ilomantsilaissuonikyläläistä sukujuurta oleva Inarissa asuva henkilö voi Suomen perustuslaissa tunnustettuun alkuperäiskansaan, saamelaisiin, kelpuutettuna kolttana kertoa maailmalle kuinka Inarin alueen alkuperäisimmästä kalastajalappalaisväestöstä polveutuvat Kyrö tai Mattila eivät ole alkuperäiskansaa, eivätkä siten ole suomalaisina lantalaisina – tai ainakaan hänen johtamansa alkuperäiskansaelimen hyväksyminä – oikeutettuja kuulumaan saamelaiseen yhteisöön. Näin siitäkään huolimatta, että tuossa yhteisössä, tai ainakin sen ääntä käyttävässä politiikassa, on ruvettu puhumaan sukuyhteisöstä - toki tietenkin sillä varauksella, että tuohon sukuyhteisöön pääsy edellyttää niin sanottua ”ryhmähyväksyntää”, joka useimmiten on käytännössä tarkoittanut ”ryhmäsyrjintää”.

No, tästä nyt ei ota selvää pian se kuuluisa Erkkikään, puhumattakaan jostain Helsingin Sanomien helsinkiläisestä toimittajasta. Lyhimmin asian voisi selittää viittaamalla ILO 169-alkuperäiskansasopimukseen ja sen ratifiointiin liittyviin erityisiin maankäytön ja -omistuksen odotuksiin. Ne kiteytti minulle aikoinaan enontekiöläinen saamelaisaktiivi Nils Henrik Valkeapää, aikana jolloin Suomeen puuhattiin niin sanottua saamelaislakia ja josta silloinen saamelaisvaltuuskunta sittemmin riitelikin antaakseen lakiluonnoksesta lausuntoaan. Tuolloin koltat olivat vielä inarinsaamelaisten tavoin saamelaisyhteisön alemman kerroksen pieni vähemmistö, eivätkä saamelaispolitiikan vallan huipulla kuten nykyään. Silloinen kolttien luottamusmies Matti Sverloff meni esittämään, että saamelaismääritelmä pitäisi uudistaa enemmän polveutumiseen perustuvaksi, jolloin Valkeapää pomppasi pystyyn ja ojensi Sverloffia:

”Kuulepas sinä Matti-väärti! Meille on tulossa kohta sellainen laki, joka antaa meille niin paljon hyvää, ettei meillä ole mitään järkeä ruveta nyt kasvattamaan porukkaamme.”

Näin se Nilsu väärtiään kokousmuistiinpanojeni mukaan sanatarkasti ojensi. Tuosta lähtien aloin selvitellä mistä ”hyvästä laista” oli oikein kyse ja sitä selvittelyä on sitten vaiheittain riittänytkin. On siis kyse siitä, että jotkut haluavat toisia enemmän tai etuoikeutetusti oikeuksia ja valtaa niiden hyödyntämiseen kavereittensa kanssa.

Kun Suomessa tunnustettu, omintakeisen elastisella etnisellä tavallaan valikoitu alkuperäiskansa ei läpi leikaten omaa yhtenäistä historiallisesti kestävää polveutumista alueen alkuperäisasukkaista, ei Suomella liene myöskään kestäviä perusteita harkita ILO 169 -sopimuksen ratifiointia kyseisen alkuperäiskansan nimiin. Ei siis ole sellaista tietoa eikä sille näyttöä, jonka mukaan nimenomaan tuo käräjäluettelon ryhmä polveutuisi aluetta ennen valtioiden rajojen syntyä asuttaneista esi-isistä. Toki tuossa ryhmässä näitä polveutujiakin on.

Oikeusvaltiona Suomi voi sallia ja sallii minkä tahansa kansanryhmän harjoittaa kulttuuriaan millä kielillä haluaa ja millaiset puvut yllään haluaa, mutta että noilla joillain kulttuuripiirteillä syntyisi oikeudet maihin ja vesiin, tai oikeus niiden hallinnassakin muiden edelle tai jopa pois sulkien, sellainen ei ole oikeusvaltiossa mahdollista.

Jos sitten on niin, ettei valikoitunut kansa halua hyväksyä alueensa polveutuvia alkuperäisasukkaita samaan pöytään, miksei näistä alkuperäisistä perustettaisi oma alkuperäiskansaryhmä. Sellainen, joka oman ja yhä katkeamattomana säilyneen käytön ja kulttuurinsa muodoissa saisi tunnustuksen maa- ja vesioikeuksiinsa. Jonkin verran lainsäädännön askeleleita tuohon suuntaan on jo olemassa, mutta vielä kovin lyhyitä.

Kanadassa on jo 1970-luvulta ollut virallinen ”ensimmäisten kansankuntien” alkuperäiskansamääritys (First Nations). Noihin ensimmäisiin kuuluvat ne alkuperäisasukkaat, jotka eivät kuulu inuiitteihin tai osittain eurooppalaisperäisiin métisseihin. Ensimmäisiin kansakuntiin kuuluvien aiempi nimitys oli ”indians”, mutta jotkut kokivat sen loukkaavana ja nimitys uudistettiin. Lieneekö hieman samaa ilmiötä kuin samoihin aikoihin yleistynyt lappalaisen vaihtuminen saamelaiseksi?

Joka tapauksessa Kanadassa on kolme tunnustettua alkuperäiskansaa. Mikä estää Suomea tunnustamasta alueelleen historialliseen asuttamiseen ja kulttuuriinsa perustuvan ”ensimmäisen kansakunnan”? Olisivatko tuon kansanryhmän jäsenet lappalaisia vai kantasaamelaisia vai keitä kaikkia, mutta heitä yhdistäisi vähintäänkin historiallisen ajan kattavana ja siten todennettavana alueensa yhtäjaksoinen asuttaminen ja siihen liittyvä, nykyaikaan heijastuva kulttuuri.

Kun oikeusministeriö on teettänyt ja kaiketi vielä teettämässä Suomen alkuperäiskansatilanteesta ”kansainvälisesti vertailevaa” selvitystä, olisi tässä Kanadan mallissa ehkä toteuttamiskelpoinen ajatus. Pelkäänpä kuitenkin, ettei tuossa selvityksessä sen tekijöiden ennakkositoutumisen tietäen paljon uudenlaisia näkemyksiä löydy. Hyvä jos koko Kanadan mallia edes mainitaan.

Kun Kanadassa First Nations -alkuperäiskansan lisäksi alkuperäiskansoja ovat lisäksi inuiitit ja osittain eurooppalaisjuuriset métissit, Suomessa juuriltaan kirjava virallinen ja toistaiseksi ainoa virallinen alkuperäiskansa on mahtunut yhden vaaliluettelon ja -lain piiriin nimikkeellä saamelaiset. Noin varmaan voisi jatkuakin ilman että ruvettaisiin puhumaan mistään puoli- tai pseudosaamelaisista. Saamelaisuudessahan kyse kun ei ole sittenkään polveutumisesta vaan kulttuurisesta sukulaisuudesta? Kuten jo aiemmin huomautin, kulttuurisen ja historialliseen polveutumiseen perustuvan alkuperäiskansan jäsenistö on osin päällekkäistä.

Suomessa on nykyisen saamelaispolitiikan taholla haluttu vetää rajaa sille missä vaiheessa alueen alkuperäiset lappalaiset ovat muuttuneet suomalaisiksi eli lakanneet olemasta lappalaisina. Kanadassa tällaisestakaan ei liene tehty ongelmaa vetämällä joitain aikatakarajoja. Suomen tilanteessa erikoista on ollut se, että kun lappalaisten (tai statuksettomien saamelaisten) taholta on vaadittu totuuskomissiota selvittämään historiallisia totuuksia, mukaan lukien lappalaisväestön suomalaistaminen, vaatimus ei ole saanut kovinkaan suurta huomiota. Sen sijaan vaatimusta on osin ehkä hyvälläkin menestyksellä saatu peittoon saamelaisjohdon vaatiessa totuuskomissiota ja valtion anteeksipyyntöjä nyt voimissaan olevan saamelaisen ”asuntolasukupolven” pakkosulauttamisesta – tai ainakin sulautusyrityksestä.

Eiköhän asia ole oikeasti niin, että jos totuuskomissio perustettaisiin, sen ensimmäisenä ja laajimpana tehtävänä olisi tutkia miten Kemin Lapin lappalaisväestöä kielellisesti ja kulttuurisesti suomalaistettiin ja miten tuon työn jälki näkyy nykypäivässä. Ja tässäkin totuuden etsimisessä voidaan perustaa paljolti asiakirjoihin, eikä nojata pelkästään tarinaperinteeseen.