perjantai 25. heinäkuuta 2014

Satuilupolitiikkaa

Patologinen valehtelija valehtelee niin, että uskoo lopulta itsekin omat sanansa. Hän on valmis sanomaan ihan mitä tahansa saadakseen mitä haluaa ja välittämättä siitä miltä muista tuntuu. On sanottu, että patologinen valehtelija on siinä mielessä sosiopaatti tai psykopaatti, että hän ei osaa asettua ollenkaan toisen ihmisen asemaan.
Mutta voiko olla myös kollektiivista patologista valehtelua? Voiko olla patologiseen valehteluun nojaavaa politiikkaa?  
On myös sanottu, että valhe on mädättävää myrkkyä kaikille ihmisyhteisöille. Valehteleminen tuhoaa luottamuksen ilmapiiriä, jonka varassa jokainen yhteisö on. Valhe synnyttää epäluottamusta, epäluottamus pelkoa, pelko vihaa, viha katkeruutta. Vihan ja katkeruuden ilmapiirissä ihmiset voivat huonosti, ahdistuvat ja sulkeutuvat.
Valehtelemisen ja jonkinlaisen jakomielisyyden ilmentymiä joutuu pohtimaan kun yhdistelee todellisuuteen viime aikoina harjoitetussa saamelaispolitiikassa esiin nostettuja ja nousseita asioita. Toisaalta joutuu pohtimaan sitä tabuja kumartavaa uskoa, joka tuota politiikkaa Suomen kaltaisessa oikeusvaltiossa ja kriittistä länsimaista tiedonvälitystä edustavassa yhteiskunnassa suvaitsee ja jopa ruokkii.
Vaikka kaikkea tulee mieleen, en halua leimata ketään patologiseksi valehtelijaksi. Ehkä on parempi arvioida jonkun katsovan asioita silmänsä osalta näkemästään sulkien sekä kirjoittavan ja puhuvan sen mukaisesti - ja ehkä itsekin sanomaansa uskoen. Jos tuo kirjoittaja ja puhuja on johtava poliitikko, tuotosta sopinee kutsua satuilupolitiikaksi.
Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Klemetti Näkkäläjärvi on pitänyt esillä ja esittänyt vaatimuksia ”saamelaisen perinteisen tiedon” soveltamisesta pohjoisen valtionmaiden ja niiden suojelualueiden käytössä ja käytön suunnittelussa. Hän on paistatellut kansainvälisen biodiversiteettisopimuksen ja sen alkuperäisyhteisöjen perinnetiedon merkitystä korostavan 8(j) -artiklan ylimmäisenä tulkitsijana ja ohjeistanut sen nimissä myös valtiota globaalin ilmastomuutoksen ja luonnon monimuotoisuuden turvaamisen ohdakkeisella polulla.
Toisaalla Näkkäläjärvi esikuntineen on ajanut häikäilemättömästi maankäytössä politiikkaa, jossa hänen viitetaustaansa kuuluva poronhoito ja siinä vuosikymmeniä harjoitettu laiton ylilaidunnus saisivat laillistamisen. Tähän johtaisi muun muassa metsähallituslakiin ja luonnonsuojelulain osauudistukseen esitetyt saamelaiskulttuurin heikentämiskieltopykälät. Niiden säätämisen jälkeen mihinkään valtionmailla ja -vesillä ”saamelaiseen poronhoitoon” tai muuhunkaan Näkkäläjärven ja kumppaneiden saamelaiskulttuuriksi hyväksymään toimintaan ei voitaisi puuttua. Ei, vaikka tuo toiminta todettaisiin luonnon kannalta kuinka kestämättömäksi tahansa. Erillislakien heikentämiskieltopykälille saataisiin tietenkin vielä selkänojaa ”blankkona” ratifioidusta ILO 169 -sopimuksesta.
Pohjoisten suojelu- ja erämaa-alueiden luonnon surkea tila on laajalti tutkijoiden, luonnonsuojelijoiden, ministeriöiden ja jopa poliitikkojen tiedossa, mutta asialle on ummistettu jatkuvasti silmiä. Huipputapauksiin kuuluu maa- ja metsätalousministeriön päätös laiminlyödä edellinen kymmenvuotiskausittain tehty suurimpien sallittujen poromäärien tarkistus, perusteluna poronhoitoalueen eteläosassa tapahtunut petojen aiheuttamaksi esitetty poromäärien alenema. Samaan aikaan pohjoisessa, jossa käytännössä jokainen susi sekä karhuja ja ilveksiä on lahdattu erikoisluvin poroja tappamasta, lisäksi ahmoja laittomasti poistaen, poromääriä on voitu pitää laidunten kannalta kestämättömän suurina ja ehkä kasvattaakin niitä.
Maa- ja metsätalousministeriön ohella ympäristöministeriö on ollut täysin vedätettävissä eikä ansaitse pohjoisen luonnonsuojelusta puhuttaessa minkäänlaista luonnonsuojeluministeriön statusta. Ja aivan oma lukunsa on näiden ministeriöiden politiikkaa kentällä valtionmaiden ja -vesien hallinnoijan roolissa toteuttava Metsähallitus. En osaa kuvitella miten oma moraalini kestäisi olla sen aluejohtajana tai jonain aluepäällikkönä ja suunnittelijana silloin kun siellä tehdään luonnonvara- sekä hoito- ja käyttösuunnitelmia. Tai valvotaan luonnon käyttöä.
Totta kai Metsähallituksessa vedotaan säädettyihin lakeihin, mutta johan sillä asiat käytännössä näkevänä toimijana olisi mahdollisuus myös vaikuttaa tehtyjen lainsäädännön virheiden korjaamiseksi. Ainakin Lemmenjoen kullankaivun suhteen Metsähallitus teki parhaansa lopettaakseen tuon kansallispuiston luonnon kannalta marginaalisen toiminnan – osaksi kansallispuistoa totaalisesti hyödyntävän ”kulttuurin” vaatimuksista.
Tähän väliin lainaus Klemetti Näkkäläjärven blogista:
”Tiedän, että osa saamelaisista kannattaa kaivoksien perustamista, koska kaivoksilla voitaisiin saada työtä alueelle ja saamelaisnuoria palaamaan takaisin kotiseutualueelle. Ymmärrän toki taloustilanteen ja sen, että kaivokset voitaisiin nähdä yhtenä keinona työllisyyden parantamiseen. Mutta kaivokset ovat hyvin kaukana perinteisestä saamelaisesta arvomaailmasta. Koko meidän kulttuurimme on rakentanut sille, että elämme harmoniassa luonnon kanssa kunnioittaen luontoa ja eläen siten, että luontoon ei jää suuria jälkiä. Jos emme pidä saamelaisten perinteitä ja arvoja yllä, saamelaisuus on yhä enemmän vaarassa kadota ja saamelaisista tulisi vain kielellinen vähemmistö. Ilman saamelaiskulttuurin ydinarvoja, saamelaisia perinteisiä elinkeinoja ja saamen kieltä mikä on kulttuurimme tulevaisuus? Mikä saamelaiskulttuurin tulevaisuus on ilman puhdasta luontoa? Itse ajattelen tehdessäni päätöksiä sitä, miten päätökset vaikuttavat tuleviin sukupolviin ja miten ne sopivat saamelaiskulttuurin arvoihin ja edeltävien sukupolvien opetuksiin. Jos tuemme kaivoksia, menetämme mielestäni tärkeän osan saamelaisuudesta. Talous on aina sanellut länsimaista yhteiskuntaa ja se on sellainen arvo, minkä en haluaisi tulla osaksi saamelaiskulttuuria. Olemme nähneet mitä talousajattelu on saanut aikaan globaalisti metsäkatojen, ilmastonmuutoksen ja ympäristötuhojen muodossa.”
Kauniisti kirjoitettu, mutta missä se hipaiseekaan karua todellisuutta? Sitä mielestäni edustavat porotalouden erikoistutkijan ja tutkimuspäällikön Mauri Niemisen sekä Metsähallituksen aluepäällikkö Yrjö Norokorven julkisuudessa olleet näkemykset. Siitä karu esimerkki on myös professorin ja Kilpisjärven biologisen aseman johtajan Antero Järvisen vastikään muun muassa Lapin Kansassa julkaistu artikkeli Mallan luonnonpuiston tuhoista ( https://www.sttinfo.fi/release?releaseId=16078240 ). Heidän lisäkseen tarvitaan kipeästi ja nopeasti lisää rehellisen kriittisiä asiantuntijanäkemyksiä, mikäli pohjoisen arvokkaiden erämaiden ja tunturien luonnon monimuotoisuus halutaan pelastaa ja palauttaa.
Ehkä ainoaksi keinoksi jää tämän ekologisen kuplan puhkaisemisessa kansainvälinen huomio. Olisikohan kansainvälisestä luonnonsuojelualueiden luokituksesta ( http://www.iucn.org/about/work/programmes/gpap_home/gpap_quality/gpap_pacategories/ ja http://www.metsa.fi/sivustot/metsa/fi/Luonnonsuojelu/Suojelualueet/Kansainvalisetluokitukset/Documents/iucnluokat.pdf ) tai peräti biodiversiteettisopimuksesta apua?
Toisaalta, noiden luokitusten tekemistä ja sopimusten tulkitsemista varmaankin isännöisivät Metsähallitus ja jokin saamelaiskäräjien Akwé: Kon -työryhmä.


Veikko

5 kommenttia:

  1. Totta joka sana. Pyydän Veikolta lupaa saada jakaa tämän niin laajalti että joku vaikutusvaltainen joka ymmärtää tämän totuuden, voisi saada tämän hulluuden kuriin.
    R.

    VastaaPoista
  2. Tulinpa katsoneeksi tanskalaisten tekemän dokumentin Perun Amazon-joen intiaaneista. He yrittivät pitää puoliaan monikansallisen öljy- yhtiön kaikesta piittaamatonta toimintaa vastaan. Oikein puistatti, miten Perun hallitus kohteli alkuperäisväestöään. Eipä näkynyt YK:n ihmisoikeustarkkailijoita auttamassa alkuperäiskansaa tuossa mielettömän epätasaisessa kamppailussa elinehtojensa puolesta.
    Toisin meillä. YK seuraa tarkasti, etteivät vain statuksettomat saamelaiset pääse mukaan tämän maan alkuperäisväestöön. Hehän ovat asuneet paikallaan vasta yli 500 vuotta. Ajattelinpa dokumentin jälkeen, että noita Perun intiaaneja ei auttanut tippaakaan ILO- 169, vaikka se on kirjoitettu juuri heidän tilannettaan varten. Kaukana heistä ovat meidän "rekisterisaamelaisemme" sekä maantieteellisesti että elämäntavan mukaisesti.

    VastaaPoista
  3. Ja niin vain talous sanelee länsimaista yhteiskuntaa. Jostainhan se pitä Klemetinkin jengin, tuon ruotsalaisen rälssin nykyaikaisen vastineen, rahoitus repiä. Jos talous ei olisi tällä tolalla yleisesti, niin ei poromieskään mönkijällä ajaisi. Lihan saatava tuotto on kytköksissä muun yhteiskunnan varallisuuteen. Myös saamelaiskäräjät on verorahoitteinen pulju, joten ei kannattaisi kovin ruveta siitä taloudesta. Vaan koska se vasemmistoeliitti on päätänsä todellisuudella vaivannut...

    VastaaPoista
  4. Hyvä anonyymi 31. heinäkuuta klo 22.54. Ohimennen muistutan että rälssiä eli ratsupalvelusta vastaan veroista vapautettua eriasteista aatelia oli myös aivan suomalaisperäistä. Ei ole kovin rakentavaa vetää tähän vanhaa kapea-näköalaista kieli- ja kansallisvihaa, kun ymmärtääkseni on kyse sen sen ajankohtaisten muotojen vastustamisesta; siinä olet täysin oikeassa, että saamelainen etnonationalismin päähanke on nimenomaan rälssin eli etuoikeutetun luokan luominen vetoamalla alkuperäiskansaominaisuuteen.
    Kirjoitit myös " Myös saamelaiskäräjät on verorahoitteinen pulju, joten ei kannattaisi kovin ruveta siitä taloudesta. Vaan koska se vasemmistoeliitti on päätänsä todellisuudella vaivannut...". Myöskään poliittisessa leimailussa ei kannata harjoittaa yksinkertaistuksia vain siksi että ei tykkää muista, kuten vaikkapa ruotsalaisista tai vasemmistolaisista. Minun on vaikea nähdä vaikkapa saamelaiskäräjien puheenjohtaja kovin vasemmistolaisena, kun hän edustaa RKP:tä, joka on vankasti porvarillinen puolue. Tässä yhteydessä ymmärtäisin paremmin ilmaisun "Vaan koska se ruotsalaisoikeistoeliitti on päätänsä todellisuudella vaivannut...". Mutta kuten sanottua, leimakirves kannattaisia kaiken kaikkiaan kaivaa maahan.

    VastaaPoista