Kuuntelin
ja luin mielenkiinnolla oikeusministeri Anna-Maja
Henrikssonin viimeisintä ulostuloa ILO 169 -sopimuksen ratifiointiin
liittyen. Ministerin mukaan sopimuksen allekirjoittaminen ei toisi lisää oikeuksia
saamelaisille, koska Suomen lait saamelaisia koskien ovat jo tuon sopimuksen
vaatimalla tasolla.
Näinkö
pitkään Henrikssonilta on mennyt tuon asian oivaltamiseen? Sikäli kun oikein
muistan, hän ei ole moista lausunut kertaakaan aiemmin, vaan on ollut tukemassa
puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven
vaatimuksia ikään kuin saamelaisten asema kaipaisi edelleen tuntuvaa
parantamista heidän saamisekseen yhdenvertaisiksi maan pääväestöön nähden.
Kun
Henriksson kertoo, ettei sopimuksen ratifiointi muuttaisi enää mitään, hän
näyttää edelleen olevan sen kannalla. Tähän soisi ministerin esittävän muitakin
perusteluja kuin sen – joka näytti tulevan uutisoinneissa esille -, että
Suomi on ollut
kansainvälisen yhteisön hampaissa, koska se ei ole vahvistanut allekirjoituksellaan
alkuperäiskansamme asemaa.
Mitä
lienee tosiasiassa ollut tuo kansainvälinen paine, sillä se on mahtanut olla
alkuperältään kovin kotikutoista eli joidenkin aktiivisten tahojen ja
yksittäisten henkilöiden harjoittamaa Suomen mustamaalausta. Muistuu tässä
mieleen saamelaiskäräjien edellisen puheenjohtajan Pekka Aikion kansainvälisillä foorumeilla esittämät mielipiteet
Suomen saamelaisiin kohdistamasta kulttuurisesta
kansanmurhasta ja niin edelleen.
Eräs
”kansainvälisen yhteisön” ääni ja miksei manipuloijakin on ollut entinen
YK-raportoija ja nykyinen Firenzen yliopiston professori Martin Scheinin. Hänet tunnen jo taannoisten Mirhaminmaan
metsäkäräjöintien ajoilta, jolloin hän esiintyi palkatun asiamiehen roolissa
menestyen heikosti. Sittemmin Scheininistä on tullut erästä ystävääni lainaten
”päivystävä lausunnonantaja” mitä erilaisimmissa saamelaisia koskevissa
asioissa. Toki hänelle luottotoimittajat varmasti soittavatkin, mutta
kaikkineen miehen lausunnoista saisi analysoiden jo melkoisen ristiriitaisen
koosteen.
Lausuntoja
mittatilauksena ja muuntuen aina tilanteen mukaan, kuten saamelaiskäräjien
johdolle myös pestattuna asiantuntijana toimineen henkilön varmaan kuuluukin
tehdä. Jäävittömyydestä Scheininin kohdalla ei kannattane enää kovin yrittää
kenenkään puhua ja sama pätee muutamaan muuhunkin saamelaispolitiikan sisällön
tuottajaksi ryhtyneeseen professoriin ja tohtoriin.
Jos
Anna-Maja Henriksson uskoo kansainvälisen ILO-paineen aitouteen, hänen pitäisi
puoluetoverinsa Klemetti Näkkäläjärven lausumista ja hänen allekirjoittamastaan
saamelaiskäräjien ILO-lausunnossa jo oivaltaa, ettei nyt esitetyllä kiireisellä
”avoimella” ratifioinnilla saataisi tosiasiassa mitään pistettä kymmeniä vuosia
jatkuneelle kiistalle. Päinvastoin, näyttää siltä, että Näkkäläjärvi
esikuntineen katsoo ILO-sopimuksen antavan entistä enemmän perusteluita maiden
ja vesien hallinnan saattamiseksi saamelaiskäräjien valvontaan ja kenties
siihen ”kollektiiviseen omistukseenkin”. Ja sikäli kun voidaan esimerkiksi
Scheininin tuoreimmista lausumista päätellä, ”kansainvälinen yhteisö” jatkaisi
Suomen painostamista.
Onko
siis vastuullista toimintaa oikeusministeriltä ajaa edelleen sellaista
ratkaisua, jolla kolme vuosikymmentä kestänyt kiista saisi jatkoa vielä
vuosikymmeniksi? Samaa on syytä kysyä hallituksen saamelaisasioita
käsittelevältä ministerityöryhmältä sekä viime kädessä pääministeri Alexander Stubbilta ja hänen
hallitukseltaan.
Jos
vaihtoehtoina ovat vuosikymmenten riitely tai enimmillään muutaman vuoden
kestävä puolueeton selvitystyö siitä, mikä on Suomessa tuo ILO 169 -sopimuksen
tarkoittama alkuperäiskansa ja mikä on tuon kansan historiallinen asuinalue, ei
luulisi valinnan olevan vaikea.
Tottahan
tuohon selvitykseen olisi ollut maaherra Hannele
Pokan taannoisen saamelaistoimikunnan jälkeen aikaa toistakymmentä vuotta,
mutta se vain jäi jälleen tekemättä ja taas on mukamas kiire.
Anna-Maja
Henriksson viittaa uutisissa myös ”sovittuun” saamelaismääritelmään, josta
oltaisiin säätämässä myös tulevan syyskauden aikana. Ministerityöryhmästä ja
perustuslakivaliokunnasta toivoisi löytyvän tähän sellaista rotia, ettei lailla
enää turvattaisi saamelaiskäräjien johdon saamelaisuuden määrittelyssä ajamaa
mielivaltaa ja syrjintää.
Ja
jos Suomen lait ovat jo nykyisin oikeusministerin mukaan saamelaisten osalta
riittävän hyvällä tolalla, miksi uusiin tai tarkistettaviin lakeihin tulisi
ajaa vielä joitain kulttuurin heikentämiskieltoja? Etenkään, kun niillä
tosiasiassa lisättäisiin vain saamelaiskäräjien ja sitä peesailevan kolttien kyläkokouksen
subjektiivista vallan käyttöä myös saamelaisiin itseensä nähden.
On
aika palata Samuli Paulaharjun
tarinoiden tunnelmista nykyaikaan, jossa saamelaiskäräjien viranhaltijat ja
heidän tukijansa ovat alueensa suurituloisinta eliittiä eikä saamelainen
”rahvaskaan” asu enää kodassa.
Veikko