Tuore valtion omistajaohjauksesta vastaava kehitysministeri Pekka Haavisto otti Rovaniemellä
vieraillessaan kantaa nelisenkymmentä vuotta ylistä Lappia ja laajemminkin
Lapinmaata koetelleeseen saamelais-lappalais-maaoikeuskiistaan.
Se on jälleen kymmenvuotissykliensä mukaisesti kärjistynyt
ja tällä kerralla kärjistymistä on poikkeuksellisen voimakkaasti ruokkinut
saamelaiskäräjien hallitseva puheenjohtaja Klemetti
Näkkäläjärvi ylimielisillä ja jopa pilkallisilla kannanotoillaan. Jotenkin
on tullut asioita pitkään seuranneena itseltään kysyneeksi, olisiko entinen
pitkäaikainen puheenjohtaja Pekka Aikio
erehtynyt moisella tavalla tölmimään? Aikiokin toki kertoili maailmalla Suomen
syyllistymisestä kulttuuriseen kansanmurhaan ja yritti luoda näillä tällaisilla
tempuillaan ulkoista painetta Suomen harteille, mutta valtion suuntaan hän
osasi esiintyä usein juohevasti ja harjoittipa vasemmalla kädellään joskus
jonkinlaista diplomatiaa myös paikallisten tahojen ja ihmisten suuntaan.
Samaa ei voi sanoa Aikion silloisista avustajista Heikki J. Hyvärisestä ja Kaisa Korpijaakosta (nykyinen
Korpijaakko-Labba), unohtamatta tietenkään suomenruotsalaisella alentumisella
pohjoisen ”suomalaisväestöön” suhtautuvaa Martin
Scheininiä. Kolmikko vaikuttaa edelleen aggressiivisesti Suomessa
harjoitetussa saamelaispolitiikassa, soppaa hämmentäen.
Kirjoitin vain tovi sitten kuinka saamelais- ja
maaoikeusasiassa ollaan jälleen pahemman kerran konfliktin tiellä. Pekka
Haavisto näyttää huomanneen saman asian ja kuvaili Rovaniemellä Suomen kotoisen
etnisen ja maaoikeuskiistan muistuttavan Lähi-Idän kriisiä.
Vaikka täällä eivät raketit olekaan lentäneet eivätkä räjähdevyöt
paukkuneet, on tilanne ollut lukkiutunut jo kymmenien vuosien ajan kuten
juutalaisten ja arabien mittelöissä. Myös ulkopuolisten mukanaolo on ollut
ajoittain yhtä räävitöntä. Vuosien varrella olen kuullut jopa joidenkin ”neuvonantajien”
toivoneen jotain väkivaltaista tapahtuvan, jotta poliittinen vaakakuppi
saataisiin kallistumaan kunnolla jonkun ryhmittymän puolelle.
Ruutitynnyrillä on ollut kiva leikkiä kun ei sattunut istumaan
ihan sen päällä.
Yritän siis sanoa, että Pekka Haavisto on ehkäpä aivan
ensimmäisenä ministerinä julkisesti myöntänyt vakavan konfliktin olemassaolon.
Täytyy toivoa, että hän kokeneena poliitikkona kertoo näkemyksensä myös
valtioneuvostolle, jossa totta vieköön luulisi olevan jo ennestäänkin vastaava
tietoa ja näkemystä. On vain ollut ihme ja kumma, ettei asiaa ole sanottu
aiemmin ääneen ja että oikeusministeri Anna-Maja
Henrikssonin ja hänen suomenruotsalaisen puolueensa on annettu pelehtiä mielin
määrin vakavan asian kanssa.
Toivoisin, että pääministeri Jyrki Katainen ottaisi asiassa jonkun roolin ja pysäyttäisi
meneillään olevat ja tilannetta yhä vakavoittavat laki- ja sopimushankkeet.
Kataiselle isännän rooli paitsi kuuluisi, myös poliitikkona sopisi, sillä hän
ei ole vielä ryvettänyt itseään tässä luvatun maan kahinassa kuten jo niin monet
muut johtavat poliitikot ja jotkut presidentitkin häntä ennen.
Istun parhaillaan työryhmässä, jonka tehtäväksi on annettu laatia
”puolenkymmentä” saamelaispykälää uudistettavana olevaan metsähallituslakiin.
Tätä ennen jo ehti istua entisen oikeusasiamiehen Riitta-Leena Paunion työryhmä esittämässä saamelaiskäräjälain
muutostarpeita. Mikäli työryhmän esitykset toteutuisivat, olisi Lappiin saatu
kuntien itsemääräämisoikeutta kaventava ja alueen kehitystä pysäyttävä
valituskone ja samalla Suomen alkuperäiskansamääritys kaikkoaisi kauas kansainvälisistä
linjoista, yhden jäsenistöään valikoivan etnisen ryhmän aseman vahvistamiseksi.
Järkevintä tässä tilanteessa ja nykyisen, karttuneen
tutkimustiedon valossa olisi pysäyttää etupainoisena etenevän lainsäädännön ja
sopimusten seitin kutominen. Kataisen hallituksella pitäisi olla rohkeutta
yliviivata sen ohjelmaan kirjattu aie ratifioida ILO 169 -sopimus kaudellaan -
maksoi tuo sopimus mitä maksoi.
Kataisen sekä kumppanien tulisi edellyttää, että ennen kuin
ILO-ratifiointiin seuraavan kerran palataan, Suomen alkuperäiskansakysymys on
ratkaistava kansallisesti, mutta kansainvälisesti kestävästi ja ilman kotikutoisten sopimustulkintojen
ja -käännösten aiheuttamia hämäyksiä. Tämä voisi johtaa myös ILO 169 -sopimuksen
tarkoittaman alkuperäiskansan kotiseutualueen uudelleen rajaamiseen vaikkapa
historiallisen Lapinmaan mukaisesti.
Joka tapauksessa pahin ja varmin tapa kärjistää tätä Suomen ”palestiinalaiskysymystä”
on painaa siinä päälle oikeusministeri Henrikssonin ja hänen puoluetoverinsa
Näkkäläjärven kiireellä ajamaa poliittista ILO-päätöstä ja siihen liittyvää
subjektiivisia tulkintoja lisäävää lainsäädäntöä. On hyvä muistaa, että
Norjassa ratifioinnin edellyttämiä toimia pohdittiin jälkikäteen 15 vuotta ja
tuloksena ollut Finnmarkin laki on sovellettuna edelleen ongelmallinen ja
paljolti hyödytön - niin saamelaisten kuin vaikkapa alueen kuntien kannalta.
Suomessa on vaadittu jo useammaltakin taholta erityistä olosuhdeanalyysia,
jossa selvitettäisiin mikä on tosiasiassa saamelaisten asema suhteessa valtioon
ja sen muihin kansalaisiin ja mikä siis on se tosiasiallinen ongelma, joka tekee
saamelaisista ILO 169-sopimuksen suojaa tarvitsevan alistetun heimokansan.
Sellaisia vartenhan moinen sopimus aikanaan saatiin
aikaiseksi.
Jos nuo Kataiselle osoittamani ratkaisut saataisiin tässä
tilanteessa aikaan, ei Haaviston esittämää sovintokomissiota välttämättä edes
tarvittaisi, vaan asiat voitaisiin ratkaista puolueettomaan tutkimukseen ja
kansainvälisiin käytäntöihin nojaten. Ja ilman, että vanhojen päsmäröijien
annetaan edelleen pyörittää rulettia.
Valtioneuvoston toimia odotellessa Lapinmaassa voidaan
jatkaa keskustelua ja väittelyä siitä, keitä lienevät Pekka Haaviston
vertauksessa ne luvattuun maahan rientäneet ja ketkä siellä jo aiemmin asuneet.
Pelkillä vertauksilla ei asiassa kuitenkaan päästä kuin
syvemmälle konfliktin ytimeen.
Veikko