maanantai 7. elokuuta 2017

Suomen metsälappalaiset odottavat oikeutettua tunnustamista

Tuli piipahdettua Savukoskella, Lapin ensimmäisillä metsälappalaispäivillä. Kyseessä oli tapahtuma, josta aiotaan vuosittaista ja vuoroin historiallisen Kemin-Lapin paikkakunnilla pidettävää Suomen metsälappalaisen kulttuurin esiintuloa.
Täytyy sanoa, että jo aloitus oli onnistunut! Väkimäärä, reilut 400 osallistujaa, tapahtuman hyvä henki ja tiedollinen anti yllättivät. Kaikkein sykähdyttävintä oli nähdä nuorten ihmisten, ihan nuorisonkin, mukanaolo. Se jos mikä lupaa, ettei Suomen metsälappalainen kulttuuri ole minnekään hiipumassa. Ja etenkään, kun nykyinen varttunut sukupolvi on ryhtynyt sitä näinkin voimakkaasti elvyttämään.
Metsälappalaisuuden vahvuutena on sen kestävä historiallinen pohja. Nykyiset metsälappalaiset polveutuvat Suomen Lapin alueen vanhimmista tunnetuista alkuperäisasukkaista. Monet asuvat edelleen samoilla asuinseuduilla kuin heidän esipolvensa vuosisatojen ajan. Myös elämäntapa ja perinteiset elinkeinot nojaavat yhä vahvasti satojen vuosien perinteisiin. Toisin kuin mediassakin on koetettu välillä tarkoitushakuisesti kuuluttaa, metsälappalaisuus ei ole Suomesta mihinkään kadonnut vaikka kulttuuriin kuulunut kieli, keminsaame, onkin käytännössä vaihtunut suomeksi.
Savukosken metsälappalaispäivillä Ruotsin metsäsaamelaisista luennoinut ja myös Suomen tilannetta hyvin kuvannut tutkijatohtori Tanja Joona muistutti Suomen ja Ruotsin yhteisestä 300-vuotisesta historiasta, johon osaltaan myös nyky-Suomen lainsäädäntö vieläkin nojaa. Tuolta ajalta ovat myös ne hallinnolliset alueet, lapit, joista nykyisen Suomen alueelle sijoittuvat Kemin-Lappi ja osa Tornion-Lappia. Myös pohjoisessa Ruotsissa ja pohjoisessa Suomessa asuva alkuperäisväestö on Joonan mukaan geneettisesti yhtä ja samaa alueen asuttajakansaa.
Joonan mukaan Ruotsissa metsäsaamelaisuus on tiedostettua ja tunnustettua. Metsäsaamelaisuus koetaan tärkeäksi osaksi ruotsalaista yhteiskuntaa ja muun muassa metsäsaamelaisten asuinalueella toimiva Uumajan yliopisto sen huomioi.
Ruotsin metsäsaamelaisten tilanne on ollut paljolti sama kuin meillä Suomessa mitä kielen menetykseen ja myös muuhun valtakulttuurin puristukseen tulee. Iso ja positiivisempi ero löytyykin siinä, että Ruotsissa metsäsaamelaiset tunnustetaan virallisesti omaksi kansanryhmäkseen.
Miksei näin voi tapahtua myös Suomessa?
Tanja Joona muistutti, että tosiasiassa Suomi on tunnustanut metsälappalaiset säätäessään saamelaisista perustuslaissaan. Saamelaiskäräjälaissa, jossa muun muassa määritellään saamelaisuus, todetaan kuinka saamelaisella tarkoitetaan henkilöä, joka pitää itseään saamelaisena ja ”että hän on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastajalappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa”.
Toisin sanoen, metsälappalaisuus, tai synonyymina metsäsaamelaisuus, on Suomessa lakitasoilla tunnustettu, mutta valtion käytännön sovelluksiin tuo tunnustus ei ole ulottunut. Ja vain siksi, että vihamielisenä suodattimina tuossa soveltamisessa on toiminut ja saanut liikaa jalansijaa kapeasti johdettu saamelaishallinto.
On syytä vakavasti kysyä olisiko nyt jo aika valtion suunnalta ottaa laki käteen ja samalla tarkastella sitäkin mihin valtion saamelaiskulttuurille ja –hallinnolle suunnatut miljoonat oikein jakautuvat. Metsälappalaisille ja kovin niukasti Inarin kalastajalappalaisillekin tuota lain suomaa asemaa ja mammonaa on liiennyt.
Onko valtio todella niin hampaaton tai saamaton, ettei se pysty nykyisellä lainsäädännöllä yhdistämään Suomen eri saamelaiskulttuureja yhteisen pöydän ja hallinnon ympärille? Savukoskellakin nousi keskusteluissa esille tuo kysymys ja samalla pohdiskelu siitä, pitääkö Suomeen määrittää kaksi erillistä saamelaisten alkuperäiskansaa.
Toivottavasti metsälappalaisten statuksen virallistamisessa nyt edetään sinnikkäästi maaliin.

Jk. Savukosken tapahtumassa tulin kokeneeksi positiivisuuden ohessa myös myötähäpeää kun seurasin paikalle saapuneen muutaman ”riukutohtorin” puuhailuja ja tilaisuuden aikana tekemiä Facebook-päivityksiä. Niissä paistoi alaspäin katsominen ja suoranainen häijyys, jonka korokkeena tuntui olevan henkilön asemoituminen valtasaamelaisuuden verkaan. Myös häntä tykkäilleet kommentoijat osoittivat samanlaista asennetta, jota voitaisiin väittää rasistiseksi.
Ehkä metsälappalaisten näytteillä olleet lapintakit ja muut käsityöt eivät olleet yhtä dekoratiivisia tai aitosaamelaisuuden merkillä leimattuja kuin kymmeniä vuosia valtion tuella askarrelleilla kulttuuripoliiseilla. Aitoutta ja etenkin tähän päivään ulottuvaa elettyä historiaa niihin moniin kuitenkin liittyi.

Toivottavasti se aitous ja se historia pysyvät metsäsaamelaisuuden mukana jatkossakin – ja on tärkeämpää kuin lakin korkeus.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Metsähallitus linjaa tehoporotalouden turvaamisen luonnon monimuotoisuuden ja -suojelun edelle?

Kilpisjärven biologisen aseman pitkäaikainen johtaja Antero Järvinen ilmaisi äskettäin Helsingin Sanomissa (HS 16.7.2017) huolensa Suomen vanhimman luonnonsuojelualueen, Mallan luonnonpuiston tuhoamisesta.
Otsikolla ”Suomi on tuhoamassa vanhimman luonnonsuojelu­alueensa” Järvinen tökkää kipeästi, mutta mielestäni täysin oikeutetusti suomalaisen luonnon hoitajien, ympäristöministeriön ja Metsähallituksen omaatuntoa – sikäli kun sitä on mistä tökkiä. Ehkäpä pistoksen saisivat Järvisen kirjoituksesta tuntea myös milloin mistäkin asiasta elämöineet luontojärjestöt. Sikäli kun niistäkään enää löytyy ymmärrystä ja rohkeutta puuttua tähän perunkirjoitukseen.
Järvinen kirjoittaa:
”Samaan aikaan kun Suomi juhlistaa satavuotista itsenäistä taivaltaan perustamalla Hossaan uuden kansallispuiston, se on toisaalla tuhoamassa vanhinta luonnonsuojelualuettaan, jo vuonna 1916 perustettua Mallan luonnonpuistoa Kilpisjärvellä. Kyseessä on kaiken kukkuraksi kansallispuistoa tarkemmin suojeltu, tieteelliselle tutkimukselle pyhitetty luonnonpuisto.
Metsähallitus puiston haltijana on suhtautunut hyvin kriittisesti lähes kaikkiin Mallan luontoa vähänkin muuttaviin hankkeisiin. Yhden erikoisen poikkeuksen se kuitenkin tekee vuodesta toiseen: se sallii tuhatpäisen porokarjan rajoittamattoman laidunnuksen pienessä puistossa läpi kesän siitäkin huolimatta, että puiston säännöissä porojen pääsy puistoon on kielletty.
Tutkijat eivät saa poimia puistosta edes yhtä jääleinikkiä, eivätkä maamme johtavat luontokuvaajat saa kuvata niitä. Sen sijaan porot saavat syödä leinikit ja muut harvinaiset tunturikasvit.
Jääleinikkiä esiintyy Suomessa vain Kilpisjärven seudulla. Iso-Mallalla oli aikoinaan maamme upein jääleinikkikasvusto. Kahdessa vuosikymmenessä luvaton ja ylimitoitettu porolaidunnus on hävittänyt jokseenkin kaikki leinikit ja muun kasviloiston.
Saamelaisten harjoittama porojen liikalaidunnus koskee Mallan luonnonpuiston lisäksi koko Käsivarren paliskuntaa, mutta poroilta rauhoitetulla Mallalla rikos luontoa vastaan on ollut räikeintä. Miksi Metsähallitus ja ympäristöministeriö sallivat tämän laittomuuden, miksi ympäristöjärjestöt eivät ole laittaneet tikkua ristiin puiston pelastamiseksi ja miksi porosaamelaiset kohtelevat kotiseutunsa luontoa niin säälimättömästi?”
Ja mitä vastaakaan (HS 20.7.2017) Metsähallituksen luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen:
”Mallan alue rauhoitettiin vuonna 1916, jolloin Oulun kuvernöörin päätöksellä kiellettiin kaikki ihmistoiminta alueella. Poronhoidosta ei tuolloin mainittu mitään erikseen.
Vuonna 1938 perustettiin Mallan luonnonpuisto vuoden 1923 luonnonsuojelulain mukaisena yleisenä suojelualueena. Vanhoissa säädöksissä mainitaan, että poronhoito voi jatkua siellä, missä se on ollut ennenkin sallittua. Puiston laajennuksen yhteydessä vuonna 1981 kuitenkin annettiin asetus, jossa poronhoitoa on rajoitettu.
Luonnonpuiston alueella laiduntavien porojen määrä on lisääntynyt 1990-luvulta alkaen. Ilmiön taustalla ovat puistoon kulkemista estävien esteiden puuttuminen ja toisaalta lähiympäristössä lisääntynyt rakentaminen ja liikenne.
Vuonna 2008 Mallan Luonnonpuiston hallinta siirrettiin Metsäntutkimuslaitokselta Metsähallitukselle. Metsähallitus käynnisti alueen hoito- ja käyttösuunnitelman laatimisen. Työn yhtenä tehtävänä oli suunnitella miten porojen laidunnus voidaan estää luonnonpuistossa. Suunnittelun tuloksena Metsähallitus esitti aidan rakentamista suojaamaan puistoa. Saamelaiskäräjät ja Käsivarren paliskunta puolestaan ehdottivat lausunnossaan porovahdin palkkaamista jotta porot eivät liikkuisi Mallalle.
Porolaidunnuksen rajoittaminen alueella on välttämätöntä, kuten ympäristöministeriö lausunnossaan hoito- ja käyttösuunnitelmasta totesi syksyllä 2016.
Porolaidunnuksen rajoittaminen Mallan luonnonpuistossa pyritään ratkaisemaan ensisijaisesti Metsähallituksen sekä Käsivarren paliskunnan ja alueella laiduntavien porojen omistajan kesken sopimalla luonnonpuiston aitaamisesta osittain tai kokonaan tai muulla toimivalla keinolla. Samalla varmistetaan luonnonpuiston luontoarvojen säilyminen.
Laidunnuskiellon yksipuolista toimeenpanoa viranomaistoimin ei pidetä hyvänä menettelytapana, koska on tärkeää sovittaa yhteen alueen historia, luonnonsuojelu ja saamelaiskulttuurin säilyttäminen.
Metsähallitus aloitti paikallisen sopimisen keväällä 2017 yhteistyössä Käsivarren paliskunnan, saamelaiskäräjien, ympäristöministeriön, alueella laiduntavien porojen omistajan sekä Helsingin yliopiston kanssa. Ryhmän puheenjohtajana toimii Lapin liiton suunnittelujohtaja.”
Metsähallitus on siis jahnannut vuosikymmenen Mallan luonnonpuiston isäntänä, sovitellen puiston hoito- ja käyttösuunnitelmaa laidunpulaa potevan tehoporonhoidon intressiin. Ympäristöministeriökin on lausunut asiassa jo (!) vuonna 2016, mutta näyttäisi siis siltä, ettei ”laidunnuskiellon yksipuolista toimeenpanoa viranomaistoimin pidetä hyvänä menettelytapana, koska on tärkeää sovittaa yhteen alueen historia, luonnonsuojelu ja saamelaiskulttuurin säilyttäminen.”
Jyrki Tolonen kirjoittaa luonnonpuiston luontoarvojen säilymisen varmistamisesta, mutta mitään konkretiaa tuohon suuntaan ei hänen kirjoituksestaan ilmene. Sen sijaan hän näyttää olevan tässäkin tapauksessa rähmällään luontoa kulttuurin nimissä säälimättä kaluavan tehoporotalouden intressin edessä.
Metsähallituslaissa Metsähallitukselle säädetyissä yhteiskunnallisissa velvoitteissa (6 §) lukee: ”Luonnonvarojen kestävän hoidon ja käytön olennaisena osana Metsähallituksen on riittävästi otettava huomioon biologisen monimuotoisuuden suojelu ja tarkoituksenmukainen lisääminen metsien, meren ja muiden luonnonvarojen hoidolle, käytölle ja suojelulle asetettujen muiden tavoitteiden kanssa.”
Mitä tarkoittaa riittävästi? Tuskin vähempää kuin ettei luonnon monimuotoisuus ainakaan heikkene, vaikka nykyisessä tilanteessa riittäväksi voitaisi hyvinkin katsoa monimuotoisuuden elvyttäminen, parantaminen.
Metsähallituslain yhteiskunnallisten velvoitteiden säädös jatkuu kuitenkin seuraavasti: ”Metsähallituksen hallinnassa olevien luonnonvarojen hoito, käyttö ja suojelu on sovitettava yhteen saamelaiskäräjistä annetussa laissa (974/1995) tarkoitetulla saamelaisten kotiseutualueella siten, että saamelaisten kulttuurin harjoittamisen edellytykset turvataan, sekä poronhoitolaissa tarkoitetulla poronhoitoalueella siten, että poronhoitolaissa säädetyt velvoitteet täytetään.”
Tämä on lainkohta, joka Metsähallituksen käytännöissä ajaa mennen tullen lainpykälän alussa olevan biologisen monimuotoisuuden riittävän huomioimisen ylitse. Onko näin todella tarkoitettu? Edellyttääkö saamelaisten kulttuurin turvaaminen luonnon peruuttamatonta köyhdyttämistä? Onko Metsähallituksesta nykyisellään lopultakaan Suomen luonnon ja luonnonsuojelualueiden hoitajaksi?
Kysymyksiä riittää ja niitä nousee esiin sitä mukaa kuin Metsähallituksen selityksiä rupeaa pohtimaan. Näyttää siltä, että Metsähallitukselle saamelaiskulttuuri on yhtä kuin suurporonhoito, tehoporotalous. Vai miten se huomioikaan vaikkapa inarinsaamelaisten kalastukseen perustuvan kulttuurin? Vastaukseksi voisi nostaa Metsähallituksen käräjöinnit sen vastustaessa inarisaamelaista pääsemästä nykyaikaisella tavalla perinteiselle kalajärvelleen (poronhoidossa maastoajoneuvot ja helikopterit sisältyvät kulttuuriin). Tai että Metsähallitus pyrkii myymään kasvavassa määrin kalastuslupia inarinsaamelaisten perinteisille kalavesille.
Eipä toteuta Metsähallitus lakiaan yhdenvertaisesti saamelaiskulttuurien osalta, eikä muutoinkaan kansalaisia ja heidän elinkeinojaan kohtaan. Se kyllä vetoaa velvoitteeseen kansalaisten yhdenvertaisesta kohtelusta kaventaessaan pohjoisen paikallisten asukkaiden kalastusoikeutta ja muuttaessaan sitä maksulliseksi, myydessään erälupia ja niin edelleen. Mitä enemmän esimerkkejä ottaa, sitä sekavammaksi Metsähallituksen linja – jos sellaista onkaan – hahmottuu.
Väitän, että metsähallituslaki yhdessä luonnonsuojelulain ja EU:n direktiivien kanssa antaisi Metsähallitukselle rahkeet olla pororengin sijasta isäntä Mallan luonnonpuistossa, tai kansallispuistoissa, tai erämaa-alueilla, mutta siitä ei näköjään siihen ole. Eikä taida olla ympäristöministeriöstä Metsähallituksen ohjaajaksi? Ja tuskin poliittisista päättäjistäkään, joita pelottaa jo leimautuminen alkuperäiskulttuurin viholliseksi jos avaa suunsa kritisoidakseen luonnon käytön kestämättömyyttä?
Mallan voisivat siis pelastaa vain tiukan linjan luonnonsuojelijat, joilla riittäisi tekemistä koko pohjoisimman Suomen luonnontilan esiin nostamisessa ja luonnon monimuotoisuuden puolustamisessa.
Kuvat Iso-Mallan jääleinikkiesiintymältä vuosilta 1983 (ei poroja) ja 2017 (paljon poroja). Kuvat: Antero ja Leena Järvnen.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Mistä ja mitä Morottajan sukupuu kertoo Inarin alkuperäisväestön muodostuksesta?

Julkaisen ohessa Jouni Kitin kirjoituksen, jossa hän kommentoi Anja Akujärven Morottaja-suvusta tekemää selvitystä ja osaltaan taustoittaa Inarin alkuperäisväestön kohtelua viime vuosikymmenten saamelaispolitiikassa.
”Olin vuonna 1999 mukana Ivalossa saamelaiskäräjien kokouksessa käsittelemässä 1128 henkilön hakemusta saamelaiskäräjien vaaliluetteloon merkitsemisestä. Olin tyrmistynyt siitä, että vaikka kolmen päivän ajan tutustuimme huolellisesti hakijoiden selvityksiin, kaikki lappalaisperusteella hakeneet hylättiin. Suurin osa hakijoista polveutui Olof Morottajasta. Hylkäävä päätös tehtiin siitäkin huolimatta, vaikka hakijat olivat suurelta osin serkkuja ja sukulaisia jo ennestään vaaliluetteloon merkittyjen kanssa. Ainoana mukana olleista käräjien jäsenistä jätin eriävän mielipiteen. Sen jälkee kun Anja Akujärven laatima sukuselvitys Morottaja-nimisestä lappalaissuvusta (1996 ja 1998) on tullut tunnetuksi, käsitykset Inarin alkuperäisväestön muodostuksesta ovat heittäneet häränpyllyä. Anja Akujärven laatima selvitys on mielestäni työkalu, joka oikein tulkittuna auttaa ymmärtämään edellisiä sukupolvia koskeneita perusasioita, kuten selviytymistä vaikeissakin olosuhteissa. Inarin kunnan alue on siitä mielenkiintoinen, että siellä on asunut tuhansien vuosien ajan saamelaisia vaihtelevia määriä. Ensimmäinen uudisasukas saapui niinkin myöhään kuin vasta 1758 Kittilästä. Talo jäi kuitenkin autioksi ja se jaettiin 1800-luvun alkupuolella neljään eri osaan. 1820-luvulla alkaneen uudisasutuksen mukana levisi karjatalous Inariin ja monet kalastajasaamelaisistakin perustivat uudistalon ja hankkivat karjaa. Suomalaiset uudisasukkaat ja alueelle 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla muuttaneet porosaamelaiset perustivat talonsa kalastajasaamelaisten kuten Morottajasuvun vanhoille veromaille. Asutuksen myötä monet Ivalon ja sen lähikylien ympäristön kylissä asuvista kalastajasaamelaisista vaihtoivat kielensä, elämäntapansa ja joissakin tapauksissa myös identiteettinsä.Inarinjärven länsirannalla asuneesta Morottaja-suvusta polveutuvat nykyiset suvut Akujärvi, Kiviniemi, Huhtamella ja Kyrö. Myös Karisaaret, Reistolat ja Hietajärvet ovat vaihtaneet nimensä Morottajista. Suurimmat kalastaja saamelaissuvut ovat T.I. Itkosen mukaan Valle, Aikio, Saijets, Morottaja ja lisäksi pienemmistä suvuista Kuuva, Paltto, Musta ja Mujo.Inariin muutti porosaamelaisia vasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla saamelaisen perherekisteri kortiston mukaan:Tulija, tulovuosi, mistä tuli:                                                                                                 
Erik Pekanpoika Angeli             1862       Enontekiöltä          Inarin lappalaisen Aikion vävy
Jouni ja Aslak Aikio                  ?            Utsjoelta
Matti Erkinpoika Eira                 1873       Enontekiöltä          Aikion vävy, perusti tilan
Johan Davitinp. Högman           1865       Utsjoelta
Elin Antinpoika Högman            1889       Utsjoelta               
Karin Iivarintr Högman               1889       Utsjoelta
Aslak Niilonp. Jomppanen        1878       Utsjoelta                vaimo Inarin Sarre-sukua
Anders Antinp. Jomppanen       1881       Utsjoelta
Briita Antintr. Jomppanen          1878       Utsjoelta
Hannu Antinp. Kitti                    1881       Utsjoelta                Kitit tulleet Norjasta 1700-
Klemetti Antinp. Kitti                 1881       Utsjoelta                vaimo Aslak Jomppasen sisko
Jouni Antinp. Kitti                     1881       Utsjoelta               
Ella Klemetintr. Kitti                  1880       Utsjoelta
Niilo Hannunp. Kitti                   1881       Utsjoelta                kaikki lähisukulaisia              
Antti Hannunp. Kitti                   1881       Utsjoelta               
Hans Hansson Kitti                   1880       Utsjoelta
Michel Lantto                            1888       Enontekiöltä
Nils Petteri Länsman                 1865       Utsjoelta                vaimo Aslak Jomppasen sisko
Piera Pieranp. Länsman            1880       Utsjoelta                ed. veli takaisin Utsjoelle 1893
Niilo Magga                                            Sodankylästä        Enontekiöltä Sodankylään 1897
Heikki Heikinp. Magga              1961       Enontekiöltä         
Niilo Nikodemus                       1899       Sodankylästä        Enontekiöltä Sodankylään 1878
Isak Isakinp.Näkkäläjärvi           1932       Enontekiöltä          Lisma
Anni Isakintr Näkkäläjärvi           1932       Enontekiöltä          edellisen sisar
Juho Sp. Näkkäläjärvi               1933       Enontekiöltä          vaimo Marit Sara
Niila Sara                                               Sodankylästä        Lismaan edellisen sukulainen
Jouni Antinp. Panne                  1884       Utsjoelta
Iivari Antinp. Panne                   1880       Utsjoelta
Matti Pietarinp. Ponku               1893       Sodankylästä        tullut Norjasta ja Ruotsista 1876
Johan Perinp. West                  1864       Utsjoelta
Uula Lassinp. West                   1901       Utsjoelta
Näitä muuttajia koskevat asiakirjatiedot osoittavat yksiselitteisesti, ettei heitä voida pitää Inarin alkupperäisväestönä.Inarin kalastajasaamelaisten vanhoista asuinpaikoista löytyy tietoja tuomioasiakirjoista ja maakirjoista. Enimmäkseen joudutaan kuitenkin tyytymään perimätietoihin. Aikio-suku on aikoinaan asunut Pohjois-Inarissa, myöhemmin Könkäänjärvellä. Kuuva-suvun asuinalueita ovat olleet Alajärvi, Ivalon joensuu ja myöhemmin suku on levinnyt Suolisvuonon suuntaan, Muttusjärvelle ja Peltojärvelle. Mattus-sukua löytyy Länsi-Inarista ja Pohjois-Inarista. Morottaja nimiset saamelaiset asuivat aikoinaan Inarijärven eteläpuolella mm. Koppelossa, Veskoniemessa, Akujärvellä, myöhemmin heistä osa on levittäytynyt muualle päin Inaria. Pieni Mujo suku asui 1700-luvulla Etelä-Inarissa, nyt Paksumaassa. Musta niminen suku asui Nellimin suunnalla, Paksuvuonossa, Riutulassa ja Paadarjärvellä. Paadar-sukuun kuuluvat ihmiset Lusmaniemessä, Riutulassa ja myöhemmin heistä osa on hajaantunut muualle Inaria. Paltot ovat alualkaen asuneet Inarinjärven pohjoisrannalla, Partakossa ja Nitsijärvellä. Saijets-suvun alkukoti on alunperin ollut Juutuanjoen eräässä saaressa. Sarret ovat aikoinaan asuneet Juutuanjoen luusuassa Solojärvellä, Sikkavaarassa, Menesjokisuussa. Kaikista eniten on hajaantunut Valle-suku. Vielä 1700-luvun aikan Vallet asuivat Iijärvellä ja Paatsjoella, mutta myöhemmin hekin ovat hajaantuneet pitkin Inaria. Jo aikoja sitten hävinnyt Sauva-suku asui luultavasti kunnan pohjoisosissa.  Morottaja-suku näyttää asuneen jo 1500-luvulta lähtien Ivalonjoki suulla ja sen ympäristössä, josta se on levinnyt vähitellen muualle Inariin lähes nykyisten kaikkien maarekisterikylien alueelle.Kukin Morottaja-suvun jälkeläisten sukupolvi on kasvanut ja elänyt aikansa olosuhteissa, tästä hetkestä paljon poikkeavissa toisenlaisissa olosuhteissa. Niinpä suvun historiaan syventyminen lisää ymmärtämystä eri sukupolvien ja heidän tekemiään valintojaan kohtaanSuvun tarinoita tallennettaessa kannattaa olla tarkkana nimien, ammattien ja vuosilukujen suhteen. Niiden avulla voi hakea lisätietoa monesta kiinnostavasta henkilöstä. Vuosiluvuista puolestaan voi hakea monia mielenkiintoisia asioita. Jo syntymävuodesta näkee millaisissa historiallisissa tilanteissa ja olosuhteissa itse kukin Olof Morottajan jälkeläinen on kasvanut ja varttunut aikuiseksi, onko nuoruus osunut poliittisesti vaikeisiin aikoihin esim. vuosien 1751, 1809, 1852 ja 1889 rauhanjärjestelyihin ja rajasopimuksiin, tai vaikkapa pahoihin nälkä- tai tautivuosiin. Joskus havaitaan, että joku tapahtuma on vaikuttanut lumipallon tavoin suvun jäsenten elämään hyvässä ja pahassa. Joskus on voinut käydä niinkin, että alkuperäinen tapahtuma on saattanut jäädä huomaamatta, mutta sukupuuta tarkasteltaessa se tulee kuitenkin esiin ja auttaa ymmärtämään monia asioita paljon paremmin.Olof Morottajan jälkeläisten elämänteitä tutkittaessa huomataan, että kalastus ja metsästys on kulkenut sukupolvelta toiselle ikään kuin geeneissä. Myös tiettyjen nimien kulkeminen suvussa on mielenkiintoinen ilmiö. Olofin jälkeläisten käänteitä tutkittaessa huomataan miten joiden kohdalla hänen jälkeläisillä on ollut tapana pysyä samoilla seuduilla koko ikänsä, myöhemmin jotkut tosin ovat muuttaneet alueen ulkopuolelle esimerkiksi Norjaan.Olof Morottajan jälkeläisiin liittyvä runsas aineisto paljastaa siis sen tosiasian, että monet asiat ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Kyseessä ovat pohjimmiltaan Olofin jälkeläisten valinnat ja ratkaisut. Vaikka suvun tarinassa voi nähdä jatkumon, jokainen on kuitenkin joutunut tekemään nämä ratkaisunsa yksilönä. Lappalaisuuskin on kulkenut niin geeneissä kuin perinteessä. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut rasistista, vaan siihen on kuulunut toisten ihmisten kunnioittaminen. Toisia ihmisiä alaspäin katsova asenne, halveksinta, syrjintä ja vihan kylväminen voi ulospäin näyttää vahvan ihmisen merkiltä. Todellisuudessa nämä asenteet lähtevät omasta arkuudesta, alemmuuden tunteesta - jolle harvoin on mitään todellisia perusteita - ja sosiaalisesta epävarmuudesta. Uskotaan, että oma asema on jollain tavoin uhattuna jos ei ole ihmisiä joille voi osoittaa että he istuvat alemmalla orrella.Tämä koskee myös tarvetta erotella saamelaiset eri karsinoihin, aitoihin saamelaisiin ja epäaitoihin wannabe-saamelaisiin. Anja Akujärven Morottaja-sukua koskeva sukuselvitys osoittaa, että lappalaiset eivät ole saamelaisuutta ole tarvinneet eivätkä tarvitse vastaisuudessakaan toisten saamelaisten syrjintään. He ovat suhtautuneet maailmaan ja erilaisiin ihmisiin avoimesti, olivatpa nämä minkä sortin saamelaisia tai muita porukoita tahansa. Morottaja-sukuun kuuluvat ovat ymmärtäneet oman historiansa ja heille yksinkertainen totuus siitä riittää.Saamelaiskäräjien poliittisen johdon linjausten mukaan nämä tilansa sukumaalleen perustaneet Morottajat ja monet muut inarinsaamelaiset eivät enää olisikaan oikeita alkuperäisasukkaita eikä heitä siitä syystä tulisi hyväksyä saamelaisrekisteriin. Tähän on todettava, että saamelaiskäräjät ei ole tuomioistuin, joten tällaiset kysymykset on ratkaistava tuomioistuimessa. Toisaalta nykyinen saamelaismääritelmä osoittaa huonoa lainvalmistelua kun ei ole kyetty ennakoimaan saamenkielelle kielteisiä vaikutuksia.Lopuksi on vielä todettava, että Morottaja-sukua koskeva selvitys on tähän mennessä laajin asiakirja, jonka perusteella voidaan myös kalastaja -ja metsäsaamelaisuutta tarkastella objektiivisesti. Tähän asti tarkastelu on ollut valikoivan subjektiivista. Saamelaiskäräjien vaalilautakunta on arvioinut kapeiden kriteereiden pohjalta hakijan saamelaisuutta mikä on johtanut esim. monien Morottaja-suvusta polveutuvien hakijoiden hylkäämiseen. Vasta Korkein Hallinto-Oikeus on arvioinut hakijan objektiiviset kriteerit, mikä on johtanut siihen, että monet Morottaja-sukuun kuuluvat onkin lopulta hyväksytty käräjien vaaliluetteloon merkittäväksi. Tällainen menettely on kuitenkin ehdottomasti liian kankea ja byrokraattinen. Sellainen on myös perus ja ihmisoikeuksien vastainen.Lopuksi totean, että sukututkimuksen kannalta tärkeintä on saada testejä niistä sukuhaaroista, joiden keskinäinen sukulaisuus menee kirkonkirjojen taakse tai jopa asiakirjojen taakse. Suuri apu DNA:sta on suvun kantaseuduilta muualle muuttaneiden sukuhaarojen yhdistymisestämisestä. Koska vanhoissa veroluetteloissa ei suuremmin muuttotietoja ole, perustuvat muutot monesti olettamuksiin: kun samanniminen mies katoaa toisaalla ja ilmestyy toisaalta, ei silti voida olla täysin varmoja siitä onko kyseessä sama henkilö.DNA-testien avulla, kunhan Morottajista ja monesta muusta lappalaissuvusta saadaan laaja vertailupohja, on, mahdollista löytää sukukartalta niillekin sukuhaaroille joita ei asiakirjojen perusteella voi yhdistää. Testejä tarvittaisiin mahdollisimman paljon varsinkin Inarin vanhojen lappalaissukujen sukuhaaroista, jotta voidaan luoda DNA:n avulla vahvistettu sukupuu ja saada eri sukujen irrallaan olevat sukuhaarat yhdistettyä. Pelkkä DNA testi ei kuitenkaan yksinomaan riitä, vaan sen tulokset on yhdistettävä perinteiseen asiakirjalähtöiseen sukututkimukseen. Jos DNA tukee joidenkin sukuhaarojen yhdistämistä, on tämä yhteys löydettävissä asiakirjoista. Näin saadaan selville eri sukujen asutushistorialliset suunnat. Tällainen työ odottaa tekijäänsä erityisesti metsäsaamelaisten alkuperäisyyttä koskevassa keskustelussa.Lopuksi totean, että Anja Akujärven panos ja moniosaaminen yhteiskunnan hyväksi ansaitsee kiitokset.

Jouni Kitti”


keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Kulttuurin syvin olemus löytyy eurosta?

Saamelaisissa eliittipiireissä on tuosta loukkaannuttu saamelaisuuden hyödyntämisestä matkailumarkkinoinnissa, urheilussa, euroviisuissa ja niin edelleen…
On ollut feikkiasuja, epäaitoja asujen kantajia – tai sitten aitojakaan asuja ei ole osattu kantaa oikealla tavalla. Näin on loukattu pientä ja valtioiden ahdinkoon ajamaa, kulttuurinsa sulauttamista vastaan taistelevaa alkuperäiskansaa.
Luin juuri Lapin Kansasta (LK 17.6.2017) Lapin yliopistossa matkailututkimusta opiskelevan ja saamelaisten matkailuyritysten itsensä harjoittamasta markkinoinnista pro gradu -tutkielman tehneen Ritva Saaren kirjoittaman artikkelin. Se se ei antanut sinällään mitään hämmästyttävää uutta tietoa saamelaiskulttuurin ehkäpä siitä oikeasta esittelystä. Päinvastoin, se vahvisti jo varsin yleisesti esitettyä näkemystä siitä, että kulttuurista ja todellisuudesta viis kunhan eurot satavat oikeaan laariin.
Ritva Saari on joutunut opinnäytteessään toteamaan kuinka saamelaiset itsekin ovat yritystensä mainonnassa nojanneet stereotyyppisiin saamelaiskulttuurin elementteihin, kuten saamelaisvaatteiden, käsitöiden, porojen ja taannoisten saamelaisten asumusten esittelyyn. Saaren mukaan näin rakennetaan ja ylläpidetään etnisiä stereotypioita – ei siis vain kulttuurin ulkopuolisten toimesta.
”Saamelaismies poron kanssa ja suopunkia heittävä saamelaismies ovat yleinen näky. Suopunkia heittävää saamelaisnaista en nähnyt. Kuva kodan vieressä seisovasta saamelaispariskunnasta ja porosta hämmästytti – asuvatko saamelaiset yhä kodassa?
Eivät. Lappilaisena tiedän tämän tosiasian. Tiedän myös, että saamelaiset elävät yhtä modernisti kuin muutkin.
Asia ei kuitenkaan niin itsestään selvä saamelaiskulttuuria tuntemattomille eteläsuomalaisille tai kansainvälisille matkailijoille. Kotakuvat voivat antaa heille harhaanjohtavan käsityksen.”
Noin kirjoittaa Ritva Saari ja noinhan asia on. Olen sen eräänkin kerran matkailijoita tavatessani ja opastaessani nähnyt ja kuullut. Joillekin heistä on vaikea käsittää saamelaisten asuvan pitkässä uudessa omakotitalossa, jossa on kahden auton talli.
Saari vertaa saamelaisyritysten mainontaa Grönlannin matkailun markkinointiin. Siinä on erityisesti korostettu perinteisen ja modernin elämäntavan yhdistämistä.
Ehkä Suomessa postikorttikulttuurin uskotaan edelleen myyvän paremmin. Käytännössähän iänikuisia mielikuvia ylläpitävä saamelaispolitiikkakin syyllistämisineen ja resurssivaatimuksineen on myynyt hyvin. Samoin saamelaisen ”kulttuuriporonhoidon” markkinointi ”suomalaista maatalousporotaloutta” parempana. Miksi siis vaihtaa lypsävää lehmää uuteen ja kenties vähempituottoiseen?
Euroistahan tuossa kaikessa on lopulta raadollisesti vain kysymys.
Saamelaishallinnossa ja sen tuottamassa politiikassa eurot ovat paljolti ja aikoja sitten ajaneet ohi kulttuurin vaalimisesta. Paremminkin kulttuurista on tullut yhä enemmän eurojen hankinnan verkatakkinen väline. Ja itseasiassa varsin suppealle nuo eurot jakavalle eliitille.
”Kun ihmetellään miksi saamelaiskäräjät ei halua inarinsaamelaisia vaaliluetteloonsa, on syy selvä. He (saamelaiskäräjillä valtaa käyttävät) haluavat keskenään jakaa ne 15 miljoonaa euroa, jonka valtio tuohon porukkaan vuosittain syytää.
Jako tapahtuu seuraavasti: Jaetaan työpaikat keskenään sukulaisille. Jaetaan kaikki hallintopaikat, lautakunta- ja toimielinpaikat keskenään sukulaisille. Tästä ei anneta periksi hitustakaan ja asiasta on näyttö saamelaiskäräjien kaikista luottamushenkilövalinnoista.
Kaiken tuon jälkeen nämä pääsevät mandaateillaan joka paikkaan antamaan ´saamelaisten lausuntoja´ eri asioista ja hankkimaan silläkin tavoin hyvää itselle ja sukulaisille.
Ollaan siis kaikkien saamelaisten edustajina kaikkialla ruikuttamassa kurjuutta ja syrjintää ja anellaan lisää, totta kai, kaikenlaista hyvää ´vähemmistökansalle´.
Pyritään joka paikkaan viemään vain omaa saamelaiskulttuuria, poronhoitoa, ja pyöritään alati vain sen ympärillä jättäen kaikki muu saamelaiskulttuuri rumasti ja laskelmoidusti pimentoon.
Pyritään joka paikkaan viemään vain omaa saamelaiskulttuuria, poronhoitoa ja pyöritään alati vain sen ympärillä ja jätetään kaikki muu saamelaiskulttuuri rumasti, laskelmoidusti ja tahallaan pimentoon. Näin voidaan olla suvereenisti ja ilman uhkaa vallan huipulla johtava saamelaisryhmittymä, johon median ja valtionhallinnonkin mielenkiinto kohdistuu. Ja kierre vaan syvenee!”
Edellä nopotismiin ja harvojen ahneeseen valtapolitiikkaan leipäytynyttä taustakeskustelua eilispäivänä pidetyn saamelaiskäräjien tilinpäätösistunnon jälkeen.

Ehkäpä saamelaishallinnon ja saamelaiskulttuurin kuvioissa olisi enemmänkin uudenlaisista näkökulmista lähtevien tutkimusten, tarkastelujen ja tarkastustenkin paikkoja?

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Metsähallitus loukkaa härskisti kansalaisten yhdenvertaisuutta

Metsähallituksen erätarkastajat sakottivat Juutuajoen mielenosoituksen yhteydessä muutamaa joessa uistinta liottanutta tapahtuman osanottajaa. Tarkoitus oli ilmeisesti osoittaa, että valtion erityisliikelaitos noudattaa pilkuntarkasti uutta kalastuslakia, joka asetuksineen avasi sille oivan mahdollisuuden kaventaa paikallisten asukkaiden tähänastista kalastusoikeutta – kansalaisten yhdenvertaisuuteen ”jalosti” vedoten.
Metsähallituksen harjoittama yhdenvertaisuuspolitiikka ei mielestäni kestä minkäänlaista kriittistä tarkastelua – eikä ainakaan suomalaisen oikeusvaltion tai EU-kansalaisia turvaavien ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuussäädösten valossa. Otanpa tässä esille yhden ihan äskettäin tietooni tulleen tapauksen, jossa kyse oli valtionmaahan kohdistetusta ostotarjouksesta:
Kantainarilainen, inarinsaamelainen henkilö halusi ostaa sukunsa kantatilasta aikanaan isojaossa kruunulle uittomaaksi erotetun jokiniemipalan, jota valtio ei ollut koskaan tarvinnut lunastamaansa tarkoitukseen. Asiaa oli tovi jahnattu Metsähallituksen hallinnossa, kunnes ostotarjouksen tehnyt sai lopulta seuraavan vastauksen:
”Tätä asiaa on pohdittu laajemmalla ryhmällä mutta edelleenkin olemme sitä mieltä että Metsähallituksella ei ole nykyisten maanmyynti- ja maanvuokrauslinjausten eikä paliskuntasopimuksen mukaan mahdollisuutta myydä tuota kyseistä maa-aluetta.
Se, miksi alun perin kerroin, että asiaan täytyy saada paliskunnan lausunto, johtui tuosta nimenomaisesta paliskuntasopimuksesta, jossa mainitaan, että Metsähallituksen pitää pyytää lausunto kaava-alueiden ulkopuolisten maa-alueiden vuokraamisesta ja myymisestä (liitteenä olevan paliskuntasopimuksen kohta 4 Maankäyttö).
En tarkistanut tuota kaavoitustilannetta kuin vasta jälkeenpäin ja totesin, että alue on kuin onkin kaava-aluetta. Kaavaa on päivitetty ihan viime aikoina. Kaava-alueella ei tarvita paliskunnan lausuntoa mutta sielläkin sitoo Metsähallitusta se periaate, että maata voi myydä vain rakentamiseen tai erityiseen käyttöön osoitetuilta alueilta (paliskuntasopimus kohta 4 Maankäyttö).”
Kun ostotarjouksen tehnyt oli viitannut olevansa inarinsaamelainen, kommentoitiin Metsähallituksen vastauksessa tätäkin seuraavasti:
”Silläkään ei saa olla eikä ole vaikutusta, että olet, kuten itse mainitsit, inarinsaamelainen. Metsähallituksen tulee valtion organisaationa kohdella kansalaisiaan yhdenvertaisesti. Valtion maan myynti ja vuokraus on ollut aiemmin helpompaa kuin tänä päivänä. Valtion maan myynnin ja vuokrauksen periaatteet ovat tiukentuneet saamelaisten kotiseutualueella kaiken aikaa ja niistä on sovittu paliskuntasopimuksessa. Nykyään sovelletaan valtion maitten myynneissä ja vuokrauksissa paliskuntasopimuksen ehtoja.”
Mikä on tuollainen paliskuntasopimus, joka siis sitoo noinkin vahvasti Metsähallitusta ja jonka otsikko viittaa yhteen valtionmaita käyttävään elinkeinoon ja sen valtion erityisliikelaitosta sääntelevään intressiin?
Kyseessä on sopimus n:o 3498 / 2014, jonka on laadittu tarkemmin lukien Saamelaisten kotiseutualueen paliskuntien, saamelaiskäräjien, kolttien kyläkokouksen ja Metsähallituksen välillä ja jossa on sovittu ”saamelaisten kotiseutualueella noudatettavista metsänkäsittelyohjeista ja toimintatavoista sekä tarkemmasta paikallisesta sopimisesta”.
Äkkiseltään kyseessä näyttäisi olevan lähinnä valtion metsätaloutta koskeva sopiminen, mutta pitkätekstinen sopimus ulottuu ja puuttuu lopulta vähän mihinkin, aina matkailusta kunnan kaavoitustoimintaan. Kyseessä on sopimus, joka kerroksittain loukkaa muiden kuin osapuolina olleiden kansalaisten ja tahojen yhdenvertaisuutta – näiden sopijapuolien hyväksi ja Metsähallituksen lupautuessa loukkaamisen kassaraksi. Sopimuksen allekirjoittajina Metsähallituksen puolelta ovat metsätalouden aluejohtaja Kirsi-Marja Korhonen ja luontopalvelujen aluejohtaja Jyrki Tolonen. Näitä allekirjoittajia eivät liene vaivanneet EU- ja Suomen kansalaisia koskevat yhdenvertaisuussäädökset siinä määrin kuin Metsähallituksen erätalouden paikallisia virvelikalastajia jahtaavia pomoja?
Sopimuksessa Metsähallitus sitoutuu kutsumaan vuosittain saamelaisalueen paliskunnat neuvotteluun, jossa käydään palautekeskustelu kuluneen vuoden yhteistyöstä ja käsitellään ajankohtaisia Metsähallituksen ja poronhoidon asioita. Neuvotteluun osallistuvat myös Paliskuntain yhdistyksen, saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen edustaja.
Vielä erikseen Metsähallitus sitoutuu neuvottelemaan paliskunnittain niiden alueille kohdistuvista toimenpiteistä. Tähän liittyy myös velvoite neuvotella poroisännän kanssa aina ”jos paliskunnan alueelle suunnitellaan merkittävää uutta maankäyttöön vaikuttavaa toimintaa”.
Metsähallitus sitoutuu sopimuksessa kieltämään matkailu- ja luontokuvaustarkoituksiin perustettavat haaskat. Lisäksi se lupaa neuvotella mahdollisista tutkimus-, selvitys- ja suojelutarkoituksessa perustettavista haaskoista.
Maankäytöstä sopimuksessa todetaan, että Metsähallitus myy, vuokraa tai vaihtaa maata pääsääntöisesti vain asemakaava- ja ranta-asemakaava-alueilta tai yleiskaavassa ilman yksityiskohtaisen kaavan laatimisvelvollisuutta suoraan rakennuspaikoiksi tai erityiseen käyttöön osoitetuista paikoista. Kaavoittamattomilta alueilta maata myydään, vaihdetaan tai vuokrataan vain erityisen painavista syistä ja Metsähallituksen tulee pyytää paliskunnalta etukäteen kirjallinen lausunto muista kuin kaavoitetun rakennusmaan luovutuksista.
Lisäksi on sovittu, että paliskunnalta pyydetään etukäteen lausunto tai paliskunnan pyytäessä neuvotellaan kaikista kaava-alueiden ulkopuolelle suunnitelluista rakennuslupaa vaativista rakennushankkeista sekä matkailuyrittäjien reiteistä. Neuvotteluvelvollisuus koskee myös Metsähallituksen omia hankkeita. Matkailu- ja ohjelmapalveluyritysten käyttöoikeussopimukset pyritään ohjaamaan samoille reiteille. Erikseen paliskunnan kanssa sovituilla yrittäjäreiteillä ilmoitetaan jokaisesta safarista paliskunnalle erikseen.
Ja edelleen, että maastoliikennelupiin lisätään teksti porojen tokkarauhan kunnioittamisesta ja niihin liitetään kartat rajoitusalueista.
Metsähallitus rajaa vielä luovuttamiensa maiden omistajien oikeutta kirjaamalla luovutuskirjaan merkinnän alueen sijaitsemisesta poronhoitoalueella ja että maanomistajalla tai vuokramiehellä ei ole oikeutta saada korvausta porojen aiheuttamista vahingoista.
Metsähallitus sitoutuu, ettei se pane erityisellä poronhoitoalueella vireille rakennusmaan kaavoitusta sellaisilla porotalouden kannalta keskeisillä alueilla, jotka eivät liity ennestään rakennettuihin alueisiin. Jos kuitenkin jo alueella oleva maankäyttö edellyttäisi asemakaavoitusta, on ennen sen laatimista sovittava asiasta paliskunnan kanssa. Lisäksi Metsähallitus pyytää alueen paliskunnalta lausunnon ennen kuin se uusii jo aiemmin tekemiään maiden vuokrasopimuksia.
Sopimukseen sisältyy myös maa-ainesten ottoa koskeva neuvotteluvelvoite sekä lupaus olla myöntämättä malminetsintälupia saamelaisalueelle. Samoin suurten sähkölinjojen käyttöoikeussopimukset alistetaan paliskuntien kanssa käytäville neuvotteluille. Lupametsästyksen mitoittamisessa Metsähallitus lupaa huomioida alueen poronhoito ja sitoutuu tarvittaessa neuvottelemaan metsästysrajoituksista.
Sopimus ei kajoa juurikaan asioihin, joissa poronhoidon tulisi huomioida muita käyttäjiä tai vaikkapa turvata luonnon monimuotoisuutta. Porojen ruokinnasta todetaan kuitenkin, että Metsähallitus ja paliskunnat sopivat yhdessä niistä luonnonsuojelualueiden ja tarvittaessa erämaa-alueiden kohteista, joissa poroja ei tulisi ruokkia. Metsätalousalueilla porojen ruokinta ei edellytä sopimista ennakkoon. Lisäksi mainitaan siitä, että ruokintaa ei saisi harrastaa käytössä olevilla tai lähiaikoina käyttöön tulevilla metsäautoteillä eikä muillekaan teille saisi tuoda kokonaisia heinäpaaleja.
Tuosta ei-saisi-ei-pitäisi -sopimisesta tulee mieleeni jokin aika sitten käyty keskustelu, jossa aiheena oli maastoliikenne ja siinä muun muassa mönkijöiden luvan- ja lainvastainen käyttö maastossa ja jopa suojelualueilla.
Metsähallituksen edustajien taholta todettiin että ”kyllä meillä on tiedossa kuinka mönkijöillä ajellaan paljon muutenkin kuin niissä välttämättömissä poronhoitotöissä, mutta kun siihen on niin vaikea puuttua”.
Mutta eipä ole vaikea puuttua jos vaikka minä menen ajelemaan kansallispuistoon mönkijälläni ilman tiukkaan kirjoitettua lupaa. Tai jos se joku toinen liottaa Juutuajoen rannassa uistinta ihan vain mieltä osoittaakseen – eikä satu olemaan kukaan niistä neljästä, joilla tuona päivänä oli maksettu lupa kalastaa Alakoskessa.
Ne neljä netistä maksulliset luvat päältä lunastanutta olivat Poca Hontas, Robin Hood, Pertti Eräreikä ja Hessu Hopo.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Tarinaprofessoreita ja inarinsaamensyöjiä

Inarinsaamelainen Matti Morottaja esitti jo aikanaan saamelaisvaltuuskunnassa, että inarinsaamelaiset tulisi mainita omana kulttuurisena ryhmänään tulevassa saamelaislaissa. Se ei miellyttänyt vuotsolaista Pekka Aikiota, joka ehätti huomauttamaan ”väärti Matille”, ettei nyt ollut viisasta ruveta erottelemaan saamelaisryhmiä, vaan tärkeämpää oli että esiinnyttäisiin yhtenä kansana. Tuohon aikaan kuulin ensimmäisen kerran myös hoettavan ”yleissaamelaisuudesta”, joka hokema tai mielikuva tuntuu kuuluvan nyt myös uuden, nuoren saamelaissukupolven puheissa.
Ei ollut Suomen alueen alkuperäisellä saamelaisuudella omaa asemaa 1970- ja 1980-luvun saamelaispolitiikassa, eikä sitä ole edelleenkään. Tosin taitaa Tenonlaakson vanha jokisaamelaisuuskin jääneen tuon poronhoitoa kultuurinsa kulmakivenä mainostavan ”yleissaamelaisuuden” varjoon, mutta inarinsaamelaisuuden tilannetta voidaan pitää jo osin menetettynä. Kiitos siitä saamelaiskäräjille ja sitä tukeville, saamelaisuuden stereotypiaa vaaliville tarinaprofessoreille, niin sanotulle ”tiedeyhteisölle”, sekä vielä Suomen hyväntahtoisen hölmölle oikeusministeriölle.
Inarinsaamelaisuus on ollut suomalaisessa saamelaispolitiikassa sekä hyödyke että piikki valtasaamelaisuuden lihassa. Tietoisuus inarisaamelaisten (tai –lappalaisten) oikeuksista Suomen saamelaisalueen maihin, vesiin ja niiden käyttöön on ollut hyödyllinen kassara ”yleissaamelaisille”, poliittisille oikeusvaateille. Piikiksi taas on tullut tuo jo saamelaisvaltuuskunnassa näennäisen hyväntahtoisella väärtittelyllä torjuttu inarinsaamelaisten erityisyys – sen historiallinen alkuperäisyys. Aina kun inarinsaamelaista identiteettiä ja inarinsaamelaisten oikeudellista asemaa on pyritty korostamaan, pyrkimys on tavalla tai toisella saamelaisjohdon toimesta torjuttu – tarinaprofessoreiden tukiessa.
Inarinsaamelaisten kohtalo on ollut viime vuosina taas näkyvämmin esillä muun muassa metsähallituslain saamelaisosion valmistelun yhteydessä, kun heidät jälleen saamelaiskäräjien ja kolttien kyläkokouksen edustajien voimin jyrättiin ulos poronhoidon ja kolttakulttuurin asemaa muutoin painottaneista lainkohdista, ja kun inarinsaamelaiset saamelaiskäräjävaaleissa eniten ääniä saaneet edustajat syrjäytettiin kylmästi käräjien hallinnosta. Metsähallituslain saamelaiskäräjien valtaa vahvistamaan ajetut pykälät jäivät onneksi toteutumatta. Ja sen verran härski käräjävaalien tuloksen vesittäminenkin painoi, että saamelaiskäräjillä hyväksyttiin muutama inarinsaamelaisia koskeva rivi käräjien vuosien 2016 -2019 toimintaohjelmaan. Asia pääsi Yle Sápmissa ihan otsikkoon, vaikka uutinen kertoikin vain kuinka ”saamelaiskäräjät saattaa aloittaa tällä vaalikaudella inarinsaamelaisten oikeusaseman selvittämisen”.
Joku saattaa sanoa, että onhan inarinsaamelaisuutta pidetty saamelaisjohdon ja sitä tukevan saamelaismedian toimesta esillä ja onhan esimerkiksi inarinsaamenkielen eteen tehty viime vuosina paljonkin – toki ei niinkään paljon juuri saamelaiskäräjien toimesta. Ja onhan inarinsaamelaisia päässyt tai päästetty mukaan ihan vallan paikoillekin – vaikkapa saamelaiskäräjien vaalilautakuntaan.
Jos tilannetta katsoo kriittisesti, on kyse ollut korkeintaan inarinsaamelaisuuden kuolonsyleilystä. Ei inarinsaamelaisuus ylety todellisille saamelaispolitiikan tekopaikoille, ei inarinsaamelainen kulttuurikaan todellisuudessa näy eikä saa sitä huomiota, jota se erityisesti tarvitsisi säilyäkseen. Oikeita inarinsaamelaisia näyttävät julkisuudessa olevan ne, jotka ovat assimiloituneet, tai assimiloitu, poronhoidolla esiin nousevaan ”yleissaamelaisuuteen”. Jos väestönsä etua ajava Inarin kunta on ottanut jossain yhteydessä kantaa inarinsaamelaistenkin puolesta, sen on syytetty sekaantuneen saamelaiskäräjille kuuluviin asioihin.
Oma lukunsa tuossa inarinsaamelaisuuden hävittämisessä on suhtautuminen saamelaisuuden ulkopuolelle jätettyihin statuksettomiin inarinsaamelaisiin, historiallisemmin inarinlappalaisiin. He ovat samaa sukua ja usein samaa perhettäkin kuin saamelaiskäräjien vaaliluetteloon jossain vaiheessa hakeutuneet – tai päässeet – inarinsaamelaiset. Nämä statuksettomat omaavat ja omistvat muiden inarisaamelaisten tavoin alueensa erityiset etuudet, mutta saamelaisjohdolle he ovat kulttuurinsa menettäneitä, suomalaistuneita tai ihan suomalaisia ”pääväestön” edustajia, joiden päästäminen saamelaiskäräjille johtaisi saamelaiskulttuurin tuhoon.
Inarinsaamelainen Aune Kuuva kirjoitti 3.5.2017 inarilaisessa Inarin historiasta puuttuvasta lappalaisten kaudesta. Siitä, kuinka professori Veli-Pekka Lehtolan johdolla kirjoitettu historiateos kertoo vain saamelaisista, ei historian tuntemista lappalaisista. Kommentoin tuota historian vääntämistä seuraavassa Inarilaisessa, Kuuvan kirjoitusta kiitellen. Kuinka ollakaan tuohon samaan lehteen ehätti selittämään saamelaisuuden ja lappalaisuuden määritelmiään myös professori Lehtola. Hieman yksinkertaiseksi tarinoimansa Pieran (kuka lienee hän ollut – jos on ollutkaan) esimerkillä ”tavallista saamelaista Aunea” opettaen professori kirjoitti ”yleistyneestä” ja omakielisestä saamelainen-nimityksestä ja että saamelainen tarkoitti aiemmin lappalaisiksi nimiteltyjä henkilöitä. Lehtola kertoo kuitenkin uudesta lappalaisten nimityksen omineesta ryhmästä, joka on pyrkinyt käsitteitä hämärtämällä saamaan asialleen uskottavuutta. ”Asialla” Lehtola tarkoittanee näiden lappalaisten asiakirjoihinsa nojaten vaatimia oikeuksia.
Kun saamelaisjohto muun muassa aiemman puheenjohtajansa Klemetti Näkkäjärven suulla kiisti lappalaisten olemassaolonkin viittaillen joistain joulutontuista, Lehtola katsoo Suomessa olevan kahdenlaisia lappalaisia: sekä saamelaisiksi yleistyneitä että joitain muita (joulutonttuja?). Professorin selitys menee sikäli tarinaperinteen puolelle, että hänen tulisi saadakseen asialleen uskottavuutta selittää vielä miksi Aune Kuuvan mainitsemista perheensä muista jäsenistä, jotka eivät aikanaan ruksanneet itseään taannoisessa kyselyssä saamelaisiksi, tuli tuon takia noita statuksettomia Näkkäläjärven viittaamia joulutonttuja?
Inarinsaamelaisuuteen kohdistuvaa poliittista ja saamelaispoliittista kolonisaatiota on tehty vuosikymmenten aikana monin tavoin ja yksi uudenaikainen tapa on erilaisen mielikuvia suuren yleisön keskuudessa ja poliittisessa päätöksenteossa muokkaavan disinformaation tuottaminen. Viime päivinä on ihmetelty muun muassa muutamilla sivustoilla ja muissa materiaaleissa olevaa saamelaiskielten karttaa, jossa inarinsaamelaisuus on jäänyt enää pieneksi saarekkeeksi kovin suureksi kasvaneen koltan ja tietenkin vielä suuremman pohjoissaamen sisälle. Vaikka kartat kertovat kielialueista – toki niistäkin virheellisesti – ne antavat mielikuvan myös eri saamelaisryhmien alueellisesta asettumisesta ja asemasta.

Liitin tuonne kirjoitukseni loppuun noiden kielialuekarttojen jatkeeksi myös muutaman historiallista asuttamista koskevan karttakuvan.




torstai 13. huhtikuuta 2017

Saamelaiskäräjälain uudistus ja saamelaissopimus – mitä niille kuuluu?

Saamelaispolitiikan rintamalla on vallinnut hetken hiljaisuus sitten valtiosihteeri Paula Lehtomäen Ylä-Lapin kierroksen sekä ”varjoissa valmistellun” pohjoismaisen saamelaissopimuksen julki tulon ja parafoinnin nostattaman ihmettelyn.
Lehtomäki nosti matkansa pohdinnoissa esille saamelaiskäräjälain uudistamisen ja siihen liittyvän saamelaismääritelmän tarkastelun. Onkin viitteitä siitä, että juuri nämä asiat tulevat saamelaisasioista kiireellisimpinä pöydälle kunhan kuntavaalien ja Juha Sipilän hallituksen puoliväliriihen pölyt laskeutuvat. Tuskinpa myöskään oikeusministeriössä on nukahdettu saamelaissopimuksen parafoinnista saatuun euforiseen uneen, vaan siellä kieriskellään hyvinkin valvetilassa sopimuksen ratifioinnin merkityksestä muistutellen. Kysymys kuuluukin, onko ILO 169 miten tässä kokonaisuudessa mukana – vai onko mitenkään.
Näistä ehkäpä jo piankin lisää.
Julkaisen tässä saamelaiskäräjälain uudistamiseen ja saamelaismääritelmän pohdintaan liittyvän Jouni Kitin tuoreen kirjoituksen ”Inarinsaamelaiset murroksessa”. Ettei historia tältäkään osin unohtuisi.
”Oikeusministeriön Oulun yliopistolta tilaama tutkimus osoittaa, että vastoin aikaisempaa kouluhistorian antamaa kuvaa koko Ylä-Lappi ei suinkaan ollut suomalaisten tullessa porosaamelaisten aluetta. Porojen paimentamisesta pääasiallisen elantonsa saavia saamelaisia asui Enontekiöllä ja Utsjoella, minkä lisäksi Utsjoella asui lisäksi ensisijaisesti lohenkalastuksella eläviä saamelaisia. Muualla Lapissa alkuperäisväestö koostui metsä- ja kalastajasaamelaisista, jotka puhuivat pääasiallisesti nykyään hävinnyttä, inarinsaamen kielelle sukua ollutta keminsaamea.
Kalastaja- ja metsäsaamelaiset oli liitetty valtakunnan verotuksen ja hallinnon piiriin ennen kaikkea arvoturkisten saamiseksi. Muotivirtaukset ja eurooppalaiset taloussuhdanteet heiluttivat kuitenkin niin turkisten arvoa kuin metsästyspaineita, esimerkiksi majava metsästettiin käytännössä loppuun jo 1600-luvulla. Alueilla joilta liikametsästys oli hävittänyt villipeurat, niiden metsästyksen korvasi puolikesyjen porojen paimentaminen. Viimeistään suurimittakaavaisen poronhoidon leviäminen sellaisille alueille, joilla villipeuroja vielä oli, hävitti villipeurakannan lopullisesti, koska poronhoito ja peuranmetsästys eivät erinäisistä syistä voi menestyä samalla alueella.
Puhe saamelaisten ja heidän alueensa joutumisesta kolonialismin kohteeksi ovat osin liioittelevia siten että ne viittaavat alkuperäiskansoihin, joiden kohtelu on ollut monin verroin karmeampaa. Silti kokonaiskuva on saamelaistenkin osalta ollut samanlainen kuin kaikkialla maailmassa länsimaisen ja alkuperäisen kulttuurin kohdatessa; turkismetsästäjien ja kristinuskon apostolien jäljissä kulkivat verottajat, kauppiaat ja virkamiehet. Tulokkaat kävivät vaihtokauppaa, toivat tullessaan kulkutaudit ja alkoholin, joille alttiit poikkeuksetta sortuivat. Paikallinen, teknisesti heikompi ja materiaalisesti köyhempi kulttuuri sortuu, häviää tai sulautuu.
Uusi sivistys toi Lapissakin mukanaan uusia vaatimuksia elintarpeisiin ja nautintoihin nähden, eivätkä metsä ja kalastajalappalaiset jaksaneet käsittää, että niiden tyydyttämiseksi oli jatkuvasti etsittävä uusia tulolähteitä. Tästä seurasi metsä ja kalastajasaamelaisten ahdinkotila, puute, kurjuus, nälkä, taudit, viinan määrätön ja muiden nautintoaineiden intohimoinen käyttäminen kalvoivat kansan voimat. Uusi järjestys toi metsälappalaisille uuden järjestyksen, uuden uskonnon, josta aluksi ymmärrettiin vain ulkoinen kuori. Vanha uskonto oli kuitenkin määritelty rikolliseksi pakanuudeksi, ja henkirievun säilyttämiseksi vanhat jumalat oli vaihdettava uuteen.
Kun Inarin lapinkylä liitettiin valtakuntaan, vähänkään laajamittaisempi poronhoito ei ollut sinne vielä levinnyt, korkeintaan muutamat Utsjoen porosaamelaiset ulottivat vuodenkiertonsa Tenon latvajoen muodostaman Inarijoen tuntumaan. Inarin lapinkylän asukkaiden ‒ kuten muidenkin Suomen Lapin vanhojen lapinkylien asukkaiden ‒ toimeentulo perustui kalastukseen, metsästykseen ja luonnontuotteiden keräilyyn. Poroja perhe omisti korkeintaan kourallisen, käytettäviksi ajokkaina, veto- ja kantojuhtina ja peuranmetsästyksessä houkutuseläiminä ja hiivintäapuna.
1700-luvun loppupuolelle tultaessa kruunu oli valtakunnan kaikkien lapinmaiden osalta alkanut kiistämään siihen asti tunnustamansa saamelaisten maanomistusoikeuden. Samanaikaisesti kruunu tarjosi inarinsaamelaisille mahdollisuuden suojella maa- ja vesioikeudellisia etujaan antamalla perustaa sukumailleen valtakunnallisen mallin mukaisia tiloja. Kruunun verotusintressin vuoksi myös saamelaisten perustamien tilojen koko mitoitettiin silloisten valtakunnallisten normien mukaan, niin että niistä tulisi veronmaksukykyisiä. Inarin paikalliset olosuhteet huomioitiin siinä, että kalastuksen ymmärrettiin muodostavan tilan veronmaksukyvyn perustan, ja sen oheen tilalle määriteltiin niittyjä, metsää jne. Ajan lujan maauskon mukaisesti myös maanviljelyn uskottiin leviävän valtakunnan pohjoisimpiinkin osiin, kunhan saamelaiset omaksuisivat siihen tarvittavat menetelmät. Tilat kattoivat kuitenkin vain pienen osan tilan perustajan sukumaista, joiden loppuosan kruunu nyt määritteli ´liikamaiksi´ ja omi itselleen.
Uudempi tutkimus on osoittanut, että suomalaisperäinen uudisasutus levisi Inarin alueelle hitaammin kuin tähän asti on yleisesti uskottu. Inarinsaamelaiset perustivat tilojaan suojatakseen etujaan niin toisiltaan kuin suomalaisperäisiltä uudisasukkailta. Joka tapauksessa uusi kyläjärjestelmä pitäjänkokouksineen korvasi lapinkylän päätöksentekojärjestelmän, ja kun suomalaisperäinen uudisasutus joka tapauksessa levisi yhä voimakkaammin, Inarin kalastaja- ja metsästäjäsaamelaisten vanha kulttuuri kulkeutui kohti murrosta.
Maataloudesta riippuvaiseksi tuleminen edesauttoi inarinsaamelaisia asettumaan paikoilleen, samalla kun lähialueet oli metsästetty tyhjiksi. Seuraava kulttuurimurrokseen vievä paine kohtasi inarinsaamelaiset kun heidän vanhan lapinkylänsä alueelle muutti 1860-luvun jälkipuoliskosta alkaen Norjasta ja Ruotsista tulleita porosaamelaisia, jotka alkoivat käyttää inarinsaamelaisten vanhoja maita kuin omiaan tuhatpäisten porotokkiensa laiduntamiseen. Tämä pani lopullisen pisteen inarinsaamelaisten peuranpyynnille, mutta toisaalta kanssakäyminen tulokkaiden kanssa johti inarinsaamelaiset omaksumaan uuden, korvaavan elinkeinon, poronhoidon. Inarilaisten poronhoito ei kuitenkaan perustunut täysin ympärivuotiseen porojen paimentamisen, ja tulokkaatkin rakensivat aikaa myöten itselleen taloja hyläten ympärivuotisen kotaelämänsä. Monipuolistunut elinkeinorakenne, joka osittain toteutui vaihdantana alkuperäisten inarinsaamelaisten, alueelle muuttaneiden porosaamelaisten ja suomalaisperäisten uudisasukkaiden välillä, auttoi väestöä kokonaisuudessa selviämään paremmin luonnonolojen vaihteluista.
Ylä-Lapissa oli 1800/1900 luvun vaihteessa ryhdytty perustamaan kouluja kirkonkyliin. Koulut vieroittivat inarinsaamelaiset lapset perinteisistä elinkeinoista, johdattivat heidät kohti puolisuomalaista elämänmuotoa ja vaikuttivat enimmäkseen kielteisesti heidän tulevaisuuteensa. Inarinsaamelaisten rehellisyys oli ollut korkeassa maineessa, mutta joutuessaan tekemisiin kauppiaiden kanssa heidän rehellisyytensä joutui koetukselle. Alkoi esiintyä ongenonkijoita. Mutta tottuneena saamaan velaksi ei inarinsaamelainen ryhtynyt rahakauppaan ja niin kauppa muuttui pääosin luottokaupaksi. Hinnat määrättiin korkeiksi, mutta siitä inarinsaamelainen ei valittanut. Kun kauppias oli kerran antanut velaksi, oli inarinsaamelainen sidottu kauppiaan velkaorjaksi. Kuva oli kylläkin hyvin samanlainen myös muualla Suomessa, missä kaupunkien kauppaporvarit sitoivat maaseudun tavarantoimittajat, jotka samalla olivat heidän asiakkaitaan, itseensä velkakaupalla.
Näin inarinsaamelaiset vähä vähältä, askel kerrallaan assimiloituivat eli sulautuvat suomalaisiksi sanan kulttuuria tarkoittavassa merkityksessä; heitä ei kohdeltu tai käsitetty ensisijaisesti kieleltään ja kulttuuriltaan saamelaisiksi Suomen tasavallan kansalaisiksi, vaan yksinkertaisesti valtakulttuurin muotin mukaisiksi suomalaisiksi. Nuori Suomen tasavalta levitti suomenkieltä ja valtakulttuuria ennen kaikkea koulun kautta, mutta myös monella muulla tavalla, tunnuksenaan ´yksi kieli, yksi mieli´. Kouluissa ja koulukodeissa saamen kielen puhumisesta rangaistiin. Kun lapset tulivat koulukodista lomalle, nämä olivat omaksuneet suomenkielen ja vierastivat vanhempiensa ja kodin kieltä ja tapoja, ja alkoivat puhua vanhempiensa kanssa suomea ainakin muiden ihmisten ilmoilla liikkuessaan, kaupassa ja kyläpaikoissa. Opettajat selittivät vanhemmille, miten suomen oppiminen on lapsen edun mukaista. Opettajan ohjetta seuraten vanhemmat lakkasivat puhumasta lapsille saamea edes kotona. Saamenkieli muuttui kotikielestä vanhempien ja isovanhempien salakieleksi, jota käytettiin kun haluttiin puhua aikuisten asioista niin että lapset eivät ymmärtäisi.
Myös seka-avioliitot edistivät suomenkielen omaksumista. Kuten suomalaisen uudisasukkaan talon tupa ja uloslämpiävä uuni olivat saamelaisille edistysaskelia entiseen verrattuna, samoin oli heille suomenkielen taito ideaali, johon pyrittiin. Niin kauan kun saamelaisuuteen liitettiin alempi yhteiskunnallinen arvostus, sitä hävettiin ja piiloteltiin. Kerrotaanpa että jossakin eteläisillä saamelaisseuduilla lapsille kerrottiin jopa keksittyjä tarinoita siitä mistä suku oli muka peräisin, jotta lapset eivät vahingossakaan pukahtaisi mitään perhesalaisuudeksi muuttuneista saamelaisista juurista. Tarinan todenperäisyys on epävarma, mutta siitä huolimatta se kertoo saamelaisen identiteetin aallonpohjasta, joka on onneksi nyt sivuutettu.
Lopputuloksena edellä kuvatusta kehityksestä oli kulttuurinen ja kielellinen suomalaistuminen, joka kehittyi nopeammin ja pisimmälle niiden inarinsaamelaisten keskuudessa, jotka asuivat suomalaisten uudistilallisten läheisyydessä. Syrjempänä asuvat porosaamelaiset, jotka puhuivat omaa pohjoissaamen kieltään, säilyttivät oman kielensä kauemmin. Myös pohjoissaamen kielen täydellinen osaaminen on käymässä harvinaisemmaksi. Silti saamelaisuus määritellään ensisijaisesti äidinkielenä puhutun saamen kielen perusteella. Yhä useammin ei tällöin kuitenkaan ole henkilön itsensä äidinkielenään puhuma saame, vaan hänen esivanhempansa käyttämä kieli. Kerran saatu kieliperustainen saamelaisuus on periytyvä ominaisuus, vaikka elävä saamenkieli siirtyisi yhä useamman sukupolven taakse. Kun inarinsaamelaiset ovat historiallisista syistä menettäneet oman inarinsaamen kielensä sukupolvissa laskien aikaisemmin kuin pohjoissaamea puhuneet porosaamelaiset, tämä on johtanut siihen, että tuhatkunta inarinsaamelaista on suljettu saamelaisen kulttuuri-itsehallintojärjestelmän ulkopuolelle ja tämän kautta virallisen saamelaisaseman ulkopuolelle.
Ongelma on syventynyt oleellisesti sen inarinsaamelaisiin kohdistuvan syrjinnän seurauksena, jota saamelaiskäräjät on harjoittanut saamelaiskäräjien vaaliluetteloon ottamista koskevissa ratkaisuissaan. Korkein hallinto-oikeus on viimeaikaisissa ratkaisuissaan vain osin saanut oikaistua näitä päätöksiä yrittäessään tulkita asiassa noudatettava saamelaiskäräjälakia, johon saamelaismääritelmä sisältyy. Ongelman ydin on kuitenkin syvemmällä. Ensinnäkin kieliperuste ei ole riittävä saamelaisuuden määrittämiseksi. Vielä olennaisempaa on kuitenkin se, että sen määrittäminen kuka on saamelainen, ei pohjimmiltaan kuulu sen enempää saamelaiskäräjien ja sen vaalilautakunnan kaltaiselle keskitetylle, nykyajan luomukselle kuin KHO:llekaan. Saamelaisen perinteen ja kansainvälisen alkuperäiskansaoikeuden perusteella päätösvalta siitä, kuka on katsottava alkuperäiskansan jäseneksi, kuuluu kyseiselle kansalle itselleen, noudattaen kansan perinteitä ja sen itse päättämiä perusteita ja menettelytapoja. Inarinsaamelaisten kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että päätösvalta siitä, kuka on inarinsaamelainen, kuuluu inarinsaamelaisille. Tämä vuorostaan edellyttää että inarinsaamelaiset järjestyvät yhdeksi yhtenäiseksi yhteisöksi, jolle Suomen valtio vahvistaa lakiperusteisen julkisoikeudellisen aseman alkuperäiskansan itsehallinnollisena yhteisönä.
Jouni Kitti